Khmerit, herätkää !
Vaikka edellisessä postauksessa käsitellyt 1916-tapaus ja Bardezin murha sisälsi jo aimo annoksen anti-imperialistisia ja nationalistisia piirteitä olivat ne kuitenkin ad hoc tapahtumia eivätkä niinkään heijastaneet systemaattista kapinamielialaa. Vaikka vuoden 1885 kapina (kts. kirjettä ranskalaisten otteet tiukentuvat) oli voimakkaasti Ranskan vastainen, niin se silti oli vain okyojen ja kuninkaan kiivas pyrkimys säilyttää asemansa, etunsa ja tulonsa eikä perusluonteeltaan ollut kansallistunteen virittämä.
Nationalismia ja kansan roihu vallitsevia olosuhteita vastaan ei esiintynyt Kambodzhassa oikeastaan ennen toisen maailmansodan päättymistä millään tavalla. Ei edes 30 luvun lama, jolloin myös kambodzhalainen talonpoika kärsi, herättänyt mitään liikehdintää. Ei niin värettäkään. Ranskan poliisin, sùreten, raportissa vuodelta 1934 todetaan: ”Tammikuun 14, Liebknechtin, Rosa Luxemburgin ja Leninin kuoleman vuosipäivänä ei Kambodzhassa esiintynyt mielenosoituksia eikä jaettu lentolehtisiä”. Erikoista sikäli, että Vietnamissa oli väkevä liikehdintä ja emämaassa kommunistien ja muun työväenliikkeen muodostama Front Populaire ja muut anti-fasistiset liikkeet olivat muotoutumassa vastareaktiona äärioikeiston ja fasistien järjestämän Pariisin helmikuun 6:s 1934 mielenosoitukselle.
Benedict Anderson kirjassaan Imagined Communities: Reflections on the Origin and Spread of Nationalism (Verso 1991) määrittelee kansakunnan: ”an imagined political community — and imagined as both inherently limited and sovereign”. Sillä että Anderson kutsuu kansakuntaa (isänmaata) kuvitelluksi ei pidä ymmärtää, että se olisi jollain tavalla väärä, epäreaalinen tai epätosi yhteisö. Päin vastoin se on syntynyt sellaisen prosessin läpi missä kansalaiset jakavat kansalaisuutensa yhteisesti, kuulumisensa tiettyyn suveneriin poliittiseen yhteisöön. Se on kuviteltu kuin jopa pienimpien kansakuntien jäsenet eivät tunne kaikkia kanssa eläjiään, tapaavat heitä eivätkä edes ole kuulleet kaikista. Se on kuviteltu rajalliseksi koska, jopa suurimmilla miljardi ihmistä kattavilla kansakunnilla, on äärelliset, toisinaan elastiset rajat. Kansakuntien kehittyminen sosiaalisena rakenteena korvasi vanhemmat kuninkaalliset ja uskonnolliset rakenteet. Tässä mielessä kansakunta on uusi tapa käsitteellistää valtion suvereniteetti ja hallinto. Se on laskeutunut kansalaisten mieleen, sisältäen kielen, tavat ja muun kulttuurin sekä menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden.
Systemaattisen kansanlaajuisen nationalismin idean, so. kuvitellun yhteisön syntymiselle pitää muutaman perusedellytyksen olla täytetty. Ensinnäkin ainakin osalla kansaa pitää olla riittävä luku- ja kirjoitustaito sekä toiseksi jonkinlaisen toimivan kriittisen lehdistön ja kirjallisuuden olemassaolo. Lehdistön ja kirjallisuuden (ja nykyään myös muun median) olemassaolo on nationalismin syntymiselle sikäli olennaista, että sitä kautta saadaan ensinnäkin mielikuva omasta kansakunnasta suhteesta ulkomaailmaan, oman kansakunnan suvereniteetista, toiseksi käsitys yhteisestä kielestä, tavoista ja historiasta. Kuten em. Anderson totesi lehdistö: ‘made it possible for rapidly growing numbers of people to think about themselves, and relate themselves to others, in profoundly new ways’. Näiden syiden, lukutaidon ja lehdistön puutteen, vuoksi nationalismin palo syttyi maahan oikeastaan vasta kovin myöhään, 1940 luvulla, toisen maailmansodan polttaessa maailmaa tuhkaksi ja raunioiksi.
Kouluopetus Ranskan vallan aikana
Kouluopetus oli maassa kohtalaisen vähäistä 1930-luvulle tultaessa. Siihen ranskalaiset eivät juurikaan verorahoja tunkeneet. Siitäkin huolimatta, että juhlapuheissa totesivat heidän pyrkivän kansan sivistämiseen. Tämän sivistysvelvoitteen he katsoivat kuuluvan heille kun arvelivat khmerien (ja muiden siirtomaiden kansojen) olevan sivistymättömiä barbaareja. Näin jalomieliset ranskalaiset edustivat ylevää rasismin ihannetta: me ja nuo sivistymättömät, barbaarit villit. Rasismin idea oli vallalla ympäri Eurooppaa silloin ja kuten vielä tänäänkin, eikä sillä ole mitään tekemistä nationalismin ja patriotismin kanssa (vaikka monet niin kuvittelevatkin näin yhä vieläkin).
Peruskoulutus oli pääasiassa buddhalaisen yhteisön, sanghan, käsissä. Tuhansissa luostareissa, wateissa, annettiin jossain määrin (yleensä) pojille opetusta. Oppiaineina oli perehtyminen buddhalaiseen kirjallisuuteen, uskonnon perusteisiin ja päivittäisessä elämässä tarvittaviin perustaitoihin kuten kirvesmiehen taitoihin, taiteisiin ja soittimilla soittamiseen. Näin oli jo tehty 1400 luvulta lähtien. Kun eliitti halusi lapsilleen lyseo tasoista opetusta niin lähin paikka oli Saigon. Vasta 1936 perustettiin ensimmäinen kuningas Sisowathin nimeä kantava lyseo. Ranskalaisen mallin mukaisia peruskouluja oli maassa vain muutama. Näistä valikoitui lyseon oppilaat.
Luostareissa tarjottu opetus ei loppujen lopuksi taannut luku- ja kirjoitustaitoa. Poikien annettiin lukea pyhiä kirjoituksia ja he kopioivat kirjoitetut merkit sellaisenaan. Itse asiassa tekstit opittiin sydämen, loputtoman kertauksen, kautta eikä niinkään lukemisen ja järjen kautta. Näin oppilaat eivät sinänsä oppineet lukemaan kutakin sanaa erikseen vaan luettelemaan kertauksen tulokset ulkoa. Näin muisti oli täynnä pyhiä tekstejä osaamatta oikeastaan kirjoittaa ja lukea. Taito saattoi olla sangen pinnallista, joka huuhtoutui hyvin nopeasti pois. Tuloksena luku- ja kirjoitustaito oli hyvin alhainen.
Luostarikoulujen tarkoitus ehkä oli muualla kuin perustaitojen (luku-, kirjoitus- ja laskentataitojen) opetus. Niissä pyrittiin sosiaaliseen solidaarisuuteen muodostamalla sosiaalinen yhtenäisyys ja ylläpitämällä perinteisiä arvoja. Luostarikoulujen opetus oli perusteiltaan uskonnollista, moraalista ja suuntautunut perinteisiin kulttuuriarvoihin. Opetus siis tähtäsi lujittamaan perinteisiä instituutioita kuten omaksuttua hallitsemistapaa, valtion, so. kuningas ja okya järjestelmän valtaa ylitse alamaisten, kulutettavien kansalaisten. Maan oma kouluopetus oli ensisijaisesti kambodzhalainen projekti, joka tähtäsi yksinomaan omiin kansallisiin tavoitteisiin. Nämä taasen eivät olleet yhteneväisiä sen kanssa mitä ranskalaiset tavoittelivat. Eikä kumpaankaan kuulunut kansakunnan, nationalismin ihanne.
Maassa oli muutama ranskalaisten ylläpitämä koulu ainakin Phnom Penhissä vuodesta 1873 ja mahdollisesti myös maaseutukaupungeissa. Syynä näiden koulujen olemassaoloon oli tietenkin se, että ranskalaisten siirtolaisten lapsille piti järjestää opetus. Toiseksi maassa oli jonkinlainen tarve saada myös kambodzhalaisia siviilivirkamiehiä. He olivat arvokkaita vaikka harvinaisia kun osasivat khmeria ja tunsivat maan tavat hyvin. On tosin epäselvää kuinka paljon varsinaisia kambodzhalaisia lapsia osallistui näihin. Kolmanneksi maahan oli virrannut paljon vietnamilaisia (ja muita siirtolaisia), jotka työskentelivät ranskalaisen hallinnon palveluksessa. Vietnamilaiset virkamiehet olivat kovasti halukkaita saamaan lapsille ranskalaisten tarjoamaa opetusta. Syynä positiiviseen asenteeseen oli se, että virkamiehillä oli kohtalaisen hyvä palkka ja ainoa keino saada merkittävä sosiaalinen status okya valtaisessa maassa oli toimia ranskalaisen hallinnon osana. Näin ranskalainen kouluopetus oli heillä myös arvostettua ja sangen luonnollista.
1930 luvulla sekä luostarikoulut monipuolistuivat että eurooppalaistyylinen koulujärjestelmä laajeni hieman. Tänään maassa on hieman samanalainen 6+3+3 systeemi, mitä monissa Euroopan maissa on nykyään vallalla. Eli 6-vuotinen ala-aste, 3-vuotinen yläaste ja 3-vuotinen lukio tai ammatillinen koulutus. UNICEFin tilastojen mukaan tänään lukutaito on 73.9 % kansalaisilla ja peruskouluun kirjautuu 98.2 % kouluikäisistä lapsista (tosin n. 15 % ei osallistu opetukseen juuri koskaan).
Hyvin pieni osuus kansasta oli vuoteen 1944 mennessä käyneet ranskalaisen mallin mukaisen koulujärjestelmän läpi. Monet tutkijat ovat päätyneet siihen johtopäätökseen, että ranskalaiset tarkoituksella pyrkivät rajoittamaan kolutusta Kambodzhassa voidakseen saada ja ylläpitää valtaa siirtomaassaan. Arvellaan sivistyneiden kambodzhalaisten asettavan kolonialismin kyseenalaiseksi ja nousevan kapinaan itsenäisen Kambodzhan puolesta. Näin tulikin käymään myöhemmin, mutta vasta vuoden 1940 jälkeen. Artikkelissaan ”Restriction or Resistance? French Colonial Education Develoopment in Campodia” (Education Policy Analysis vol. 3 No.19 1995) Thomas Clayton kuitenkin toteaa, ettei asia ehkä ollut ihan näin suoraviivainen. Vähäiseen kouluopetukseen oli hänen mukaan osittaisena syynä paikallinen vastustus eikä niinkään ranskalaisten suunnitelmat. Tosin on kyllä huomattava, etteivät ranskalaisten toimet olleet järin pontevia eivätkä kattavia.
Osittaisena syynä ranskalaisten ylläpitämään kouluopetukseen kehittymättömyyteen oli jo sinä, että ranskalaisille Kambodzha oli sekä taloudellisesti tuottamaton että myös puskurivaltio Siamiin ja englantilaiseen Burmassa ja Malesiassa harrastamaan kolonialismiin (englantilaisten ja ranskalaisten omat kolonialistiset keskenään ristiriitaiset tavoitteet johtivat siihen, että Siamista ei koskaan tullut kummankaan eikä kenenkään muunkaan siirtomaa, kuten paljon myöhemmin kerron). Toiseksi kambodzhalaiset suhtautuivat hyvin varauksellisesti kautta koko yhteiskunnan ranskalasiin ja ylipäätänsä kaikkiin jotka tulivat oman kompongin ja kylien ulkopuolelta (vrt. postaukseen kambodzhalainen maaperä ennen ranskalaisia).
Vasta Sisowathin astuttua valtaan ja ranskalaisten muutettua maa voimallisesti rahantekokoneeksi kehittyi myöskin moderni (so. kambodzhalaistettu ranskalaistyylinen) peruskoulutus. Ben Kiernan kirjassaan. How Pol Pot came to power. Colonialism, Nationalism and Communism in Cambodia 1930 – 1975 (Second edition 2004, Yale University Press) esitti yhden valaisevan esimerkin: Vuonna 1925 maassa oli 160 modernia koulua, joissa oli yhteensä alle 10 000 opiskelijaa. Vuonna 1944 määrä oli kasvanut n. 80 000:een kambodzhalaiseen lapseen, mutta vain 500 päätti opintonsa vuosittain. Vain 20 % miespuoleisesta väestöstä oli kirjautunut opetuksen piiriin eikä valtaosa siis suorittanut tätä loppuun. Peruskoulun jälkeisiä opintoja harrasti silloin vain 1000 ja 1953 mennessä, määrä oli hädin tuskin kolminkertaistunut eli 2700 sisään kirjautuneeseen. Vuonna 1954 lukion suorittaneita oli vain 140. Lienee huikea edistys kun vuonna 1930 heitä oli vain 6 kappaletta. Eli keskeytysprosentti oli vertaansa vailla.
Toisaalta kuten em. Thomas Claytonin artikkelissa todetaan, niin ranskalaiset kyllä yrittivät jollain tavalla kehittää opetusta, mutta opetuskielenä oli ranska ja opetettavat aineet olivat sellaisia, mitä ranskalaiset arvostivat itsekin eli ranskankielen luku- ja kirjoitustaitoa, aritmetiikkaa sekä maantietoa, (Euroopan) historiaa ja geometriaa. Kumma kun kambodzhalaiset eivät halunneet pistää lapsia kouluun, jossa puhutaan vain ranskaa ja opetetaan vain ranskankieltä eikä oikeastaan niitä käytännön taitoja, mitä maanviljelijät tarvitsivat ja arvostivat. Eikö olekin?
Itse asiassa merkittävä muutos luostarikouluihin saapui Thaimaasta eikä ranskalaisten aloitteesta. Thaimaassa kuningas Chulalong modernisoi maan temppelikoulut vuonna 1884. Täältä modernit ajatukset levisivät Kambodzhan puolella rajaseutujen srukeihin. Ranskalaisille nämä uudistukset olivat sekä mahdollisuus että uhka. Uhka siinä mielessä, että Siamin vaikutusvalta saattaisi nousta läntisissä srukeissa ja täältä levitä yli koko maan. Mahdollisuus taasen siksi, että ne tarjosivat mallin, jota paikalliset eivät vastustaneet ja tarjosivat nykyaikaisia menetelmiä opetukseen. Tutkittuaan aikansa näitä uudistettuja kouluja sekularisoivat (maallistivat) ranskalaiset nämä vuodesta 1911 lähtien. Näitä uusia kunnallisia kouluja alettiin kutsua khum kouluiksi. Khum koulut olivat erittäin suosittuja maaseutuväestön piirissä ja levisivät sangen nopeasti ympäri maata kun niissä oli opetuskielenä khmer ja tarjosivat opetusohjelmissaan sellaista, jota ihmiset myös arvostivat. Vuonna 1931 niitä oli jo 203 kappaletta eli 3 - 4 % luostarikoulujen määrästä, eivätkä kattaneet koko maata kovin laajalti. Maalliset khum koulut toimivat jonkinlaisena välimuotona perinteisen luostarikoulun ja ranskalaisen koulun välillä. Näistäkin edistyksistä huolimatta peruskouluja kävi vain 15 – 20 % pojista vuonna 1944.
Ranskalaisia opettajiakin oli kovin harvassa, vuonna 1912 heitä oli 40, josta määrästä heitä väheni 34:een vuonna 1931 ja lopulta 28 kappaleeseen (1939). Eräässäkin raportissa luonnehdittiin opettajia ”raukoiksi luontokappaleiksi joiden tiedontaso ei herättänyt paikallisissa kovin suurta luottamusta”. Opettajien vajausta ranskalaiset yrittivät täydentää epäpätevillä kambodzhalaisilla ja rahtasivat Vietnamista lisää opettajia.
Ehkä suurin panos mitä ranskalaiset tekivät oman kuvitellun sivistysvelvollisuuden täyttämiseksi, oli opettajakoulutuslaitoksen perustaminen. Tämäkin jouduttiin tekemään pakon sanelemana kun muutoin opettajien määrä olisi kuihtunut kokonaan pois. Toinen panos oli khum koulujen tukeminen, mutta nämä olivat lopulta olennaisesti kambodzhalainen innovaatio eikä niinkään ranskalainen idea. Sitä paitsi niillä haluttiin minimoida Thaimaan vaikutus maahan ja ranskalaisten panos niihin oli lopulta sangen vähäinen (khum kouluja oli 3 – 4 % kaikista kouluista).
Rankalaiset myös tukivat pali-kielen tutkimusta rahoittamalla kieleen keskittynyttä instituuttia. Pali-kieli on buddhalaiselle yhteisölle hyvin tärkeä, kun sillä on kirjoitettu keskeiset theravada buddhismin pyhät kirjoitukset. Rahoitukseen oli kylläkin syynä se, että muutoin munkit olisivat matkustaneet Siamiin saadakseen opetusta. Ranskalaiset pelkäsivät ihan syystä munkkien saavan myös muitakin vaikutteita, jotka ajan olisivat heikentäneet ranskalaisten status quota alueella.
Sanomalehdistön synty
Kun oikea luku- ja kirjoitustaito oli niinkin alhainen kuin oli, niin khmerin kielellä ei oltu julkaistu oikeastaan mitään muuta kuin buddhalaisia tekstejä ja eeppistä runoutta (kuten Ramayana). Ensimmäinen varsinainen romaani, Kim Hakin kirjoittama Dik Danle Sap (Tonle Sapin vedet), julkaistiin vasta 1938. Kaksi vuotta ensimmäisen khmerin kielisen sanomalehden, Nagara Vatta (Angor Wat) perustamisen jälkeen. Näitä ennen oli julkaistu ranskalaisen Institute Bouddhigue julkaisema kuukausittain ilmestyvä lehti Kambuja Suruya (Kambodzhan aurinko). Tämä keskittyi kansantarujen ja Buddhalaisten tekstien julkaisemiseen sekä sellaiseen materiaaliin, joka liittyi kuningashuoneeseen ja sen tapahtumiin.
Vaikka 1900-luvun ensimmäiset vuosikymmenet olivat rajujen sosiaalisten muutosten aikakautta niin ei juurikaan historioitsijoiden suureksi harmiksi esiintynyt merkittävää kambodzhalaisia kuvauksia muutoksista. Toki ranskalaisten julkaisemia kuvauksia ja raportteja esiintyi mutta niistä saatu kuva keskittyy yleensä vain tapahtumiin ja näin jättävät varsinaisen väestön ja heidän kokeman muutosten kuvaukset väliin. Emme siis oikeastaan tiedä miten srukien ihmiset kokivat ranskalaiset ja heidän toimet. Emme tiedä millainen vaikutus oli tavalliselle kansalaiselle esim. Phnom Penh - Battambang rautatien tai lähes 9000 kilometriä pitkän päällystetyn tieverkon rakentaminen. Suurimmalle osalle ihmisistä elämä srukeissa oli hyvinkin kaukana Euroopasta. Meille rajut tapahtumat kuten NL:n perustaminen, Weimarin tasavalta, ensimmäinen maailmansota, Ottomaanien imperiumin häviäminen olivat ilmiöitä, jotka hädin tuskin koskettivat heitä juuri mitenkään.
Näkemys maailmasta tavalliselle kambodzhalaiselle oli aivan toisenlainen kuin Vietnamissa oli laita, jossa julkaistiin runsaasti lehtiä ja erilaiset uudet älylliset virtaukset saivat vastakaikua kaupungeissa ja maaseudulla. Sitä paitsi vietnamilaisella kirjallisuudella oli hyvin pitkät tuhatvuotiset perinteet. Mielenkiintoisena seikkana on huomattava, että monet vietnamilaiset itsenäisyyttä janoavat aktivistit olivat opiskelleet ja työskennelleet Ranskassa ja perustaneet siellä omia nationalistisia järjestöjä.
Lehden toimituksellinen sisältö oli pro-kampodzhalainen olematta silti antiranskalainen. Sen suurena missiona oli pyrkimys herättää kambodzhalaiset 600-vuotisesta unestaan. Tavoite, joka jatkui aivan 50 luvulle saakka, kunnes Son Ngoc Than palasi maanpaosta ja perusti uuden lehden Khmer Krok (Kambodzhalaiset herätkää). Nagra Vatta vastusti vietnamilaisten dominanssia siviilivirkamiehinä, kiinalaisia kaupankäynnissä ja koulutettujen kambodzhalaisten puutetta heille sopivissa työtehtävissä. Sanalla sanoen näiden tehtävien pitäisi kuulua kambodzhalaisille eikä muille, oli lehden keskeinen teema. Nagara Vatta oli tärkeä lehti kun se antoi mahdollisuuden kambodzhalaisille seurata maailman tapahtumia khmerin kielellä.
Eräs keskeinen lehdessä esiintyvä säie oli vahva antivietnamilainen piirre. Tämä piirre esiintyi kaikissa kambodzhalaisissa hallituksissa aivan Vietnamin valloitukseen vuosina 1978 – 1979 saakka. Lehdessä mentiin jopa niin pitkälle, että nähtiin Hitlerin aluevaltaukset verrannollisena Vietnamin valtauksiin 1800 luvulla.
Näin pikkuhiljaa Kambodzha heräsi tiedostamaan olevansa oma khmerien kansoittama maa, jolla oli mahtava menneisyys ja – kuka ties – loistava tulevaisuus. Maa, joka oli elänyt 600 vuotta Siamin ja Vietnamin puserruksessa sekä viime ajat ranskalaisen ahneuden lypsettävänä. Tähän tuli loppu tuota pikaa.