Ranskalaisten otteet tiukentuvat
Kun ranskalaiset tiukensivat otettaan 1880 luvulla Vietnamissa, oli vain ajan kysymys milloin he pyrkisivät ratkaisemaan Kambodzhan ongelman ja ohjaamaan maan kuningashuonetta omien halujensa mukaan. Heidän mielestään Kambodzhassa näytelty komedia oli mennyt liian pitkälle ja tullut maksamaan aivan liikaa. Yhtenä syynä tähän komediaan oli se, että muukalaiset eivät ymmärtäneet maasta tuon taivaallista, ei sen tapaa toimia, aivan kuten vietnamilaisetkaan eivät ymmärtäneet. Norodom 1 taisi hieman pyöritellä ranskalaisia eikä päinvastoin.
Ranskalaiset tulivat entistä kärsimättömiksi kun maan rikkaudet olivat suurelta osin hyödyntämättömiä. Kaikki se mikä 60 ja 70 luvulla näyttäytynyt eksoottiselta ja erikoiselta esiintyi nyt uuden sukupolven siviilivirkamiesten silmissä ahdistavalta ja painostavalta. Oli aika saattaa maa valvonnan ja ohjauksen alle. Jokin roti maassakin pitää olla, ajattelivat ranskalaiset. Sekin onnistui vähän niin ja näin.
Kun ranskalaisilta puuttui pääomaa ja rahoitusta laajentaa omaa kolonialisointiaan alkoivat ranskalaiset vuonna 1884 vaatimaan hallinnollisia reformeja, joilla se pystyisi ohjaamaan maan taloutta paremmin omiin taskuihinsa ja kattamaan siirtomaahallinnon kustannukset. Näitä reformeja olivat mm. orjuuden lopettaminen, verojen ja tullimaksujen kerääminen. Näin siksi, että heidän mielestään Kambodzhan eli kuninkaan ja hänen hallintonsa pitäisi maksaa koko ranskalaisen siirtomaahallinnon kustannukset. Kuningas katsoi, aivan aiheellisesti, uusien reformien olevan vastoin sitä sopimusta, mikä tehtiin ranskalaisten kanssa vuonna 1863. Norodom laati Pariisiin lähetettävän kirjeen, jossa hän perusteli kantaansa 1863 sopimuksen sitovuudesta: ”Alussa tein ystävyys ja yhteistyösopimuksen Ranskan hallituksen ja korkea-arvoisten virkamiesten kanssa; olin suuntautunut noudattamaan tätä sopimusta uskollisesti. Nyt Kambodzhan hallitus katsoo tämän uuden tapauksen (toimintatapa) alentavan Kambodzhan toimintavaltaa”.
Moisesta kirjeestä ei ranskalainen kuvernööri Charles Thomson pitänyt alkuunkaan. Hän vastaa jo hieman uhmakkaasti, että Rankan suojelu tulee kohdistumaan ”vähemmän kuninkaan persoonaan kuin Kambodzhan kuningaskuntaan”. Kohtalaisen selvästi sanottu, että Ranska pyrkii poistamaan kuninkaan mikäli hän vastustaa ranskalaisia käskyvaltaa. Norodom ei moisesta kuitenkaan kääntänyt päätään eikä sen enempää ryhtynyt neuvotteluihin. Voi voi, Thomsonin henkilökohtainen ja Ranskan kunnia taitaa olla hieman alamaissa, kun moinen kuningas uhittelee noin. Hän käynnisti neuvottelut puoliveljen Sisowathin kanssa kruunun mahdollisesta siirtämisestä hänelle jos Norodom 1 heittäytyy hankalaksi. Jos taasen Sisowathkaan ei käyttäydy suosiollisesti oli hänellä varasuunnitelmana istuttaa maahan ranskalainen virkamieshallinto kunnes kruunukysymys olisi ratkaistu.
Mitä sitten tapahtui? Eri lähteet kuvaavat asiaa hieman eri tavalla mutta kuitenkin samansuuntaisesti. Ehkä värikkäimmän kuvauksen löydämme kambodzhalaisesta blogista A Biography of Prince Norodom Arun Yukanthor- part two .
Pari kuukautta ensimmäisten reformiuudistusten esittämisen jälkeen, kesäkuun 5 ja 7 vuonna 1884, Thomson pyrki kuninkaan puheille, mutta tämä kieltäytyi tapaamasta tätä väittäen olevansa sairas. Nyt hikeentyy Thomson ihan tosissaan. Hän kutsuu sotilasjoukkoja vahvistukseksi ja pyytää kolmea tykkivenettä Saigonista 13 kesäkuuta. Näine hyvineen hän purjehtii Phnom Penhiin ja laskee aluksensa kuninkaan linnan eteen 17 kesäkuuta 1884. Linnasta on näköyhteys laituriin. Hänellä oli matkatuomisinaan aikaisempia reformiluonnoksia laajempi sopimusluonnos. Luonnos sisälsi hyvin kauaskantoisia uudistuksia, joilla vahvistettiin de jure ranskalaisten valvonta ja ylivalta maassa. Maasta piti tulla protektoraatin sijasta ranskalainen siirtokunta.
Mies juoksee henkivartijoineen linnan rappusia klo 10 ennalta ilmoittamatta. Täällä hän törmää kuninkaan sihteeriin Santhor Mokiin, joka yritti estää heitä. Thomson sysäsi sihteerin syrjään ja potkaisi tätä nivusiin. Myöhemmin sihteeri laati tapahtumasta runon:
A Barang A Barak,
A Barang A Pleak,
Hean Theak Aleak Sdach,
eli vapaasti suomennettuna tarkoittaa ”Oi sinä kurja ranskalainen, sinä uskallat nostaa jalkasi potkaistaaksesi kuninkaan sihteeriä”.A Barang A Pleak,
Hean Theak Aleak Sdach,
Kun Thomson saapui kuninkaan eteen, ryhtyi hän lukemaan sopimusta lujalla äänellä, suorastaan kiljuen. Sylki ja vaahto lensi ympäriinsä huudon voimasta. Kuninkaan tulkki ja sihteeri Col de Monero kuultuaan mitä Thomson huusi, sanoi kuninkaalle: ”Teidän ylhäisyytenne tämä ei ole sopimus, joka ehdotetaan teidän majesteetillenne vaan vaatimus kruunusta luopumiseen”. Kun luonnoksen artikla 2:ssa sanotaan selvästi: ”Hänen kuninkaallinen korkeutensa Kambodzhan kuningas hyväksyy kaikki hallinnolliset, lailliset, taloudelliset ja kaupalliset reformit, jotka Ranskan hallitus päättää, tulevaisuudessa, käyttökelpoisiksi, tehdäkseen protektoraatista menestyksekkään”. Toisin sanoen kuninkaalta vaaditaan lähes avoin valtakirjan ranskalaisille tehdä mitä he mielivät.
Thomson heittää tulkin ulos huoneesta. Kuningas jää huoneeseen yksin Thomsonin ja hänen henkivartijoiden kanssa. Järkyttyneenä Thomsonin käyttäytymisestä hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin allekirjoittaa. Kuitenkin hyvin tietäen dokumentin laimenevan kun ranskalaiset kohtaavat kambodzhalaisen eliitin vastustuksen. Näin tuli melkein välittömästi käymäänkin. Thomson oli uhannut pidättää kuninkaan ja lukita tämän Alouette nimiseen tykkiveneiseen , mikäli tämä ei allekirjoita. Tähän kuningas oli tyynesti kysynyt: ”Mitä aiotte tehdä minulle Alouettessa?” Johon Thomson oli vastannut: ”Se on salaisuuteni”. Tiedetään petollisen puoliveljen Sisowathin odottaneen yhdessä palatsin sivuhuoneessa neuvonpidon tuloksia. Hän oli esittänyt Thomsonille olevansa ranskalaisten virkamiesten käytettävissä tarpeen vaatiessa.
Kun kuningas oli allekirjoittanut, toteaa Thomson: ”Hyvät herrasmiehet tässä on pala historiaa”.
Mitä sitten tapahtui? Jotain sellaista mitä ranskalaiset eivät ikinä voineet ottaa huomioon. Kas kun eivät tunteneet tapaa miten maata hallittiin, kaikkialle tunkeutuvaa patruunajärjestelmää. Sitä paitsi ranskalaiset pitivät khmerejä yhteistyökyvyttöminä laiskiaisina. Maahan syntyi aseellinen kapina, jota johti maan eliitti ja jota ranskalaiset eivät kyenneet juurikaan tukahduttamaan. Yhtenä syynä tähän kyvyttömyyteen oli Vietnamin Annamin ja Tonkinin protektoraateissa syntyneet aseelliset vastarinnat, jotka sitoivat pitkälle ranskalaisia käsiä. Toiseksi kapina oli hyvin organisoitunut ja kolmanneksi sillä ei ollut selkeästi määriteltyä johtajaa, ei ollut ketään, joka voitaisiin pidättää ja heittää tyrmään tai teloittaa.
Artikla 2 ei kuitenkaan ollut se pointti mikä suututti kambodzhalaisen eliitin, joka saattoi pitää jo silloin Norodom 1:a vain ranskalaisena nukkena. Okyat ja muu eliitti hermostuivat aivan muista vaatimuksista. Näitä olivat mm. orjuuden lakkautus, ranskalaisten residenssien perustaminen srukeihin ja lopulta maanomistuksen institutionalisointi. Eliitin mielestä vaatimukset olivat käänteentekeviä mutta ranskalaisten mielestä olennaisia reformien läpiviemiselle. Reformit iskivät syvälle perinteiseen kambodzhalaiseen politiikan instituutioihin. Vaatimukset murensivat pohjan perinteiseltä okya ja patruunajärjestelmältä. Nämä kun pitkälle perustuivat yhteistyöhön, riistoon ja työvoiman kulutukseen sekä sadon verotukseen maan verotuksen sijaan. Näin ranskalaisten ehdottamat reformit muuttaisivat eliitin asemaa perin juurin. Heistä tulisi näin ranskalaisten alipalkkaamia siviilipalvelijoita, jotka eivät enää kuluttaneet vaan hallinnoivat alaisiaan.
Eliitille orjuuden poistaminen oli ehkä kriittisin seikka: Ranskalaisille se oli hyvin tärkeä asia kun ilman sen poistoa ranskalaiset eivät oikein voineet osoittaa toimivansa tavallisten ihmisten puolesta. Vaatimus oli hyvin pitkälle ranskalaisten sisäpolitiikkaa kun haluttiin vaimentaa kotimaassa osoitettua kritiikkiä siirtomaahallintoa kohtaan. Ranskalaiset eivät oikeastaan olleet perehtyneet kovin syvällisesti siihen mitä he katsoivat olleen orjuutta. Usein tämä oli patruunajärjestelmän mukanaan tuoma keskinäinen vapaaehtoinen sopimus. Vähän saman tapainen kuin meillä oli torppareiden ja kartanoherran välillä. Tosin – kuten tiedetään - torpparilaitoksen voineen helposti johtaa maaorjuuteen ja siksi se heti itsenäisyytemme alkumetreillä lopetettiin tykkänään. Tässä yhteydessä voidaan myös ihan aiheellisesti kysyä, ovatko Suomessa nykyään vallalla olevat 25-vuotiset asuntolainat velkaorjuutta, jotka sitovat velallisen kädet ja toiminnan vapauden, vai eivät? Monin paikoin kambodzhalainen orjuus oli luonteeltaan lähes samankaltaista keskinäisiin sopimuksiin perustuvaa suhdetta, toisinaan taasen raakaa ihmisten omistamista.
Kambodzhalaisten reaktio sopimukseen oli siis välitön, intensiivinen ja kallis ranskalaisille. Jo alkuvuodesta 1885 puhkesi yli maan eri paikoissa kapinoita. 7 tammikuuta 1885 Soi Vothan johtamat kapinnalliset partisaanit hyökkäsivät Samboriin ja tappoivat ranskalaisen Bellanger nimisen luutnantin. Muutaman päivän kuluttua koko Kambodzha oli tulessa. Kaikkialla kapina käynnistyi samalla tavalla. Kylliin saapui aseistautuneita miehiä, jotka rekrytoivat kaikki kynnelle kykenevät kelpoiset miehet joukkoihinsa. Kapina syntyi hyvin nopeasti ja ilmeisen organisoidusti. Jälleen kerran sillä ei ollut mitään selkeää johtajaa (aivan kuten 1840 luvun kapinassa oli laita kuten mainittiin aikaisemmassa blogissa) Ranskalaiset eivät kyenneet kunnolla puolustautumaan. Kapinallisten taktiikka oli hyvin samanlainen kuin VietMinhin ja NLF:n 60 vuotta myöhemmin. Kapinnalliset piiloutuivat metsiin ja riisipeltoihin välttäen suoria avomaalla toimeenpantuja taisteluita. Piilopaikoistaan he väijyivät ranskalaisia joukkoja, hyökkäsivät nopeasti ja pakenivat. Ranskalaiset kärsivät suuria miestappioita.
Kapinat kestivät puolitoista vuotta ja sitoi tuhansia ranskalaisia ja vietnamilaisia sotilaita, aikakautena jolloin heidän resurssit olivat muutenkin sangen vähäisiä, kun heillä oli meneillään omat rähinänsä Annamissa ja Tonkinissa sekä Laos piti saattaa Indokiinan Imperiumin alle. Kapinan tukahduttamisessa ranskalaiset eivät aluksi halunnet toimia Norodom 1:n avulla kun arvelivat tämän olleen kapinan taustapiruna. Sen sijaan he enenevissä määrin tukeutuivat Sisowathiin, jolle annettiin valtuudet sopia ranskalaisille myötämielisten virkamiesten kanssa. Näytti jo siltä että Sisowath palkittaisiin kruunulla vaikka Norodom oli vielä elossa. Mutta kun kapina eteni, niin ranskalaiset vain saivat huomata ettei kapinaa saada tukahdutettua ilman kuninkaan puuttumista asioiden kulkuun. Ranskalaisilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin nöyrtyä ja pyytää kuninkaan apua. Miksi kuningas suostui tähän, on hieman epäselvää. Ehkäpä hän halusi välttää täysmittaista sotaa maassaan. Niinpä elokuussa 1886 Norodom 1 kehotti kapinallisia laskemaan aseensa. Kapina johti siihen että reformit vesittyivät melkoisesti aivan kuten Norodom oli jo allekirjoitushetkellä arvellut. Ranskalaiset joutuivat nöyrtymään sekä kunnioittamaan kambodzhalaisia perinteitä, hallintotapoja ja lakeja. - Koska kapina olisi helposti voinut kehittyä sodaksi ei sopimuksen artikloja pantu toimeen ennen kuin Norodomin kuolemasta oli ehtinyt kulua 20 vuotta 1920 luvulla. Homma taisi hieman kusta omille yleville ranskalaisille kintuille.
Oliko Norodomin ja poliittisen eliitin toiminta luonteeltaan patrioottista ja nationalistista kuten monet 1970 luvun kambodzhalaiset kirjoittavat esittävät? Tuskin. He pyrkivät suojelemaan omia etujaan ranskalaisten etuja vastaan. Kuten David Chandler kirjassaan History of Cambodja (Fourth edition 2008 Westview Press) totesi sivulla 178:
”Norodom, enenkaikkea, hyväksyi Ranskan suojelluksen, mutta hyökkäsi kun hänen omat intressinsä, erityisesti taloudelliset, olivat uhattuna. On olemassa hyvin vähän näyttöä sille, että hän katsoi kansansa olevan jotain muuta kuin kulutettavia objekteja ... Mutta on väärin ajatella, että Norodom tai kapinnalliset okyat olisivat omaksuneet systemaattisen ajatuksen Kambodzhasta kansakuntana (henkilökohtaisten suhteiden sijaan).”
Kapina opetti ranskalaisille olemaan hieman varovaisia, mutta ei kuitenkaan kääntänyt heidän päätään, muuttanut tavoitetaan: Tehdä maan hallinto rationaalisemmaksi ja valvoa koko maan taloutta, ranskalaisten omaksi hyödyksi. Tekemään tuottavuusloikka – kuten nykyään sanottaisiin – oman ahneuden tyydyttämiseksi. Ranskalaiset vaihtoivat taktiikkaa. He pyrkivät piirittämään kuninkaan omilla neuvonantajillaan, jotka oli taasen valittu ranskalaisten opettamien henkilöiden joukosta. Näistä miehistä pitää erityisesti mainita muuan sino-khmeri Thiounn, jolla tuli olemaan merkittävä rooli maan politiikassa aivan 1940 luvulle saakka. Seuraavana kymmenenä vuotena ranskalaisten vaikutusvalta kasvoi alvariinsa. Ainoa, joka varsinaisesti seisoi ranskalaisten tiellä, oli Norodom 1. Hän yhä laati lait, nimitti virkamiehet ja valvoi kansallista taloutta. Hän vaati lahjoja virkamiehiltään eikä maksanut laskujaan. Kuitenkin jo vuonna 1892 suorien verojen kerääminen tapahtui jo ranskalaisten toimesta ja srukeissa oli kymmenen ranskalaista residenssiä. Ranskalaisten ote tiivistyi koko indokiinassa läpi 1890 luvun ja kulminoitui kun uusi kenraalikuvernööri Paul Doumier (1897 – 1902) saapui maahan (vrt. postaukseen Saigon …). Otteen tiukkeneminen näkyi Sisowathin suosion kasvamisena, hän saattoi saada kruunun Norodomin lasten sijaan. Ranskalaiset halusivat Norodomin luopuvan kruunusta mutta toisaalta olivat kovin huolissaan monien hänen poikiensa itsenäisyydestä eivätkä näin missään nimessä halunneet hänen luopuvan jonkun poikansa hyväksi. Erityisesti kolme poikaa nimittäin prinssi Norodom Yukanthor, prinssi Norodom Mayara ja prinssi Norodom Duong Chacr saivat aikaan ranskalaisille suunnattoman päänsäryn ja verrattoman hämmennyksen. Eikä muistakaan pojista oltu niin varmoja.
Mainitut kolme prinssiä olivat hyvin katkeria setänsä Sisowathin petollisuudesta. Mayara karkoitettiin kauas Laosin Xieng Khoungin pikkukaupunkiin vuonna 1916. Duong Chacr kunnostautui kapinan aikana tuhoamalla ranskalle niin tuottoisat oopiumi pellot ja lennätin aseman. Thomsonin sihteeri Klobukowski luonnehti miestä sanomalla "Endowed with every vice, having the intelligence of evil, this young man is possessed of a blind hatred towards us." Prinssi pidätetään Pariisissa 1893 ja lähetetään maanpakoon Algeriaan loppuelämäkseen eli vuoteen 1897.
Lopulta prinssi Yukanthor oli aiheuttaa ranskassa sisäpoliittisien kriisin, joka kuihtui poliittiseksi skandaaliksi. Kuningas Norodom 1 suosi tätä vuonna 1860 syntynyttä prinssiä, jonka kuningas mieluusti olisi halunnut olevan hänen seuraajansa (ranskalaisten kauhuksi). Prinssi oli hyvin perehtynyt maan oloihin, erityisesti ranskalaisten harrastamaan sortoon. Hänen antiranskalaiset mielipiteensä saivat ranskalaiset virkamiehet raivoihinsa. He eivät kuitenkaan voineet tehdä juuri mitään kun kapinan muisto oli tuoreessa muistissa. Kuitenkin prinssi oli sangen voimaton tekemään mitään kovin konkreettista sorron lakkauttamiseksi maassaan. Siksi hän pyrki saattamaan kansainväliseen tietoisuuteen maanmiestensä kurjan aseman ranskalaisen imperialismin ikeen alla. Vuonna 1900 hän saapui Ranskaan herättääkseen julkisen kiinnostuksen maan asioista. Tätä herättämistä alettiin myöhemmin kutsua Yukanthor jutuksi. Saapuessaan maahan hänellä oli seuranaan nuori sympaattinen lehtimies Jean Hess. Tämä laati Le Figaro lehdessä julkaistun artikkelin, jossa yksityiskohtaisesti kuvatiin maan oloja. Artikkeli aiheutti melkoisen metelin suuren yleisön ja hallituksen mielissä. Prinssi Yukanthor tapasi hallituksen jäseniä ja selitti asiansa näille.
Prinssin sanoma voidaan tiivistää seuraavasti: Olette luoneet Kambodzhassa omaisuuden ja siksi olette luoneet köyhät. Väite oli sinänsä totta vaikka viranomaiset eivät juurikaan huomioineet prinssiin näkemyksiä vaan ryhtyivät vastahyökkäykseen. Pariisista lähetettiin sähke Norodomille, jossa vaadittiin ensinnäkin pyytämään poikaa palaamaan ja toiseksi pyytämään anteeksi poikansa käytöstä. Anteeksipyyntöä ei koskaan saapunut ja prinssi vietti loppuelämänsä maanpaossa Bangkokissa vuoteen 1934 saakka, kun ei vangitsemisen pelosta uskaltanut palata Kambodzhaan.
Norodomin terveys alkoi heiketä ja sitä edelleen heikensi hänen riippuvuutensa oopiumista, jonka ranskalaiset toimittavat hänelle ilmaiseksi hyvin koristeellisissa rasioissa. Kaippa ranskalaiset ajattelivat addiktoituneen kuninkaan olevan helpommin hallittavissa. Virkamiehet tulivat sitä kärsimättömämmiksi, mitä Norodomin terveys heikkeni. Kambodzhassa voitiin ansaita omaisuus ja kuningas oli aina heidän tiellään. Lopulta saavutettiin kliimaksi vuonna 1897 kun korkein paikallinen ranskalainen virkamies Huynh de Verneville sähkötti Pariisiin viestin, jonka mukaan kuningas ei enää kyennyt hallitsemaan maataan ja pyysi valtaoikeuksia. Nämä Pariisi myönsikin. Nyt paikalliset residentit olivat vapaita antamaan kuninkaallisia säädöksiä, nimittämään virkamiehiä ja keräämään veroja. Käytännössä tämä oli hiljainen vallankaappaus kun ranskalaiset hallitsivat nyt maata. Protektoraatissa ei enää suojeltu Kambodzhaa, sen kuningasta tai sen kansaa vaan Ranskan imperialistisia pyrkimyksiä. Kesti vielä seitsemän vuotta enenen kuin kuningas kuoli vuonna 1904. Ranskalaiset olivat jo luvanneet kruunun Sisowathille.
Vaikka ranskalaisten valta Phnom Penhissä kasvoi, niin maaseutu oli kuitenkin heille terra incognita, tuntematonta seutua. Kukaan ei tiennyt kuinka paljon ihmisiä siellä asui, mitä he ajattelivat ja kuka oikeastaan omisti maat. Vaikka orjuus olikin muodollisesti lakkautettu, niin palvelusuhteet velkojen poistyöstämiseksi oli vielä laajaa. Sotilasjohtajat siellä täällä masinoivat pieniä kapinoita, gangsterijoukot riehuivat maaseudulla jne. Kylissä turvallisuus ei ollut sen paremmalla tolalla kuin mitä se oli ollut kautta aikain. Veroja jouduttiin maksamaan mutta mikään ei oikeastaan ollut parantunut. Päinvastoin elinolot olivat huonontuneet kuten myöhemmissä postauksissa ilmenee.
Näin jälkeenpäin, kun tarkastelee Vietnamin ja Kambodzhan 1800 luvun lopun historiaa, niin Indokiinan kohtalo olisi ollut toinen jos kambodzhalaiset eivät olisi tunteneet niin suurta antipatiaa Vietnamia kohtaan ja jos keisarit kummassakin maassa, okyat ja vietnamin mandariinit eivät olisi pyrkineet turvaamaan omia henkilökohtaisia etujaan vaan olisivat omaksuneet nationalistiset ideat kansakunnasta. Yhdistämällä nationalistiset ja patrioottiset voimavaransa olisi voinut käydä niin, että Indokiinan pitäminen ranskalaisissa teräspihdeissä olisi tullut liian kalliiksi ja ranskalaiset olisivat lähteneet jo 50 vuotta aikaisemmin. Nationalististen ja patrioottisten aatteiden kypsyminen kesti kummassakin maassa melko pitkään, lähes toiseen maailmansodan loppuun saakka. Ranskalaiset eivät tätä kypsymistä tajunneet eivätkä jenkit sen vertaakaan. Tuloksena oli, jälleen kerran, mieletön määrä ruumiita. Niin se käy tässä ihmisten maailmassa.