Kambodzhalainen maaperä ennen ranskalaisia
Vaikka imperialismi on meille suurten ikäluokkien lapsille lähes saatanasta peräisin olevaa rosvousta ja orjuuttamista niin Kambodzhan tapaus hieman panee miettimään. Ilman ranskalaisten läheisyyttä ja kuningas Nordom 1:n taitavaa ranskanpolitiikkaa olisi voinut käydä niin, että Siam olisi niellyt koko maan. Eikä sitä vastedes olisi ollut olemassa enää koskaan. Ranskalaiset siirsivät myös Kambodzhan rajaa pitkälle länteen, joten vanhat kaupungit kuten Battambang ja Siem Riep kuuluvat nykyään maahan. Ranskalaiset kertoivat khmereille, ketä he oikeastaan ovatkaan; mahtavan Angkorin lapsia. Seikka, joka oli päässyt jostain kumman syystä unohtumaan. Vieläpä ranskalaiset loivat kambodzhalaisen valtiokoneiston, loivat organisoidun valtion. Ennen heitä maa oli jonkinlainen kokoelma joko myönnettyjä tai ostettuja virkoja ja mutkikkaita sosiaalisia patruuna suhteita. Sotilaallisesti maa oli täysin kehittymätön, alvariinsa maan valloitti joko Siam tai Vietnam ja kuningas matkusti maanpakoon kuin raitiovaunu aina vastakkaiselle puolelle joko Vietnamin tai Siamin hoviin. 1800 vuosisadan ensimmäinen puolisko, ennen Ranskalaisten saapumista 1865, oli Kambodzhalle lähes yhtä synkkä kuin 1970 luvulla alkanut Armagedon, maailmanlopun viimeinen taistelu.
Kambodzhalainen yhteiskunta 1700 ja 1800 luvulla oli olennaisesti epämääräisempi kuin tiukan konfutselainen Vietnam. Oikein täsmällisesti ei edes tiedetty missä se oikein on: jossain Siamin ja Annamiten vuorijonon välissä. Kambodzhassa harrastettu theravada buddhalaisuus on myös tyystin erilainen kuin Vietnamin kiinalaisperäinen käytännöllinen buddhalaisuus. Vietnam on aina joutunut taistelemaan olemassaolostaan, milloin kiinalaisia, angkorialialaista khmer imperiumia ja milloin champaa vastaan sekä myöhemmin Ranskaa ja Yhdysvaltoja vastaan. Näin Vietnamin kinh ihmiset ovat olennaisesti päämäärähakuisempia, itsepäisempiä ja sitkeämpiä kuin naapurinsa khmerit. Vietnamissa valtiokoneisto oli suhteellisen hyvin organisoitunut kiinalaisen konfutselaisten periaatteiden mukaan. Vietnam ja Kambodzha ovat keskenään täysin erilaisia. Niitä vertailtaessa on kuin vertailisi puuroa paistiin. - Kummatkin hyviä ruokalajeja, nautitaan vain eri aterioissa.
Seuraavissa hieman pohdimme, millaiseen maaperään ranskalaiset oikeastaan saapuivat. Tutkimalla 1700 ja 1800 luvun Kambodzhaa voidaan saada jonkinlainen laimea selitys sille, miten helposti Ranska muodosti siirtomaavallan alueelle, miksi kambodzhalaiset nykyään eivät pidä vietnamilaisista (kuten vietnamilaiset eivät pidä kiinalaisista), miksi Pol Pot saavutti sellaisen vallan, mikä sillä oli, miksi vain ani harva on tuomittu rikoksistaan ihmisyyttä vastaan ja miksi maan kehittäminen länsimaisten standardien mukaiseksi kehittyväksi valtioksi on niin vaikea tehtävä. Tämänkaltaisiin kysymyksiin antaa historian tutkiminen usein vastauksen (ja siksi vanhenevat äijät niin mieluusti lukevat historian kirjoja). - Khmerit vaikuttavat – kokemukseni mukaan - olevan olennaisesti fatalismiin taipuvia: Asiat vain tapahtuvat tietyllä tavalla, mitä pieni ihminen voi harata vastaan. Jollain tavalla kohtaloon tyytyminen näyttää olevan geeneihin kirjoitettu tapa toimia ja siksi maan kehittäminen voi olla melkoinen urakka.
Kambodzhan poliittiset traditiot perustuvat pitkälle intialaiseen kulttuuriin, jumalan kaltaisen kuninkaan absoluuttisiin sääntöihin sekä intialaisen buddhismin fatalistisiin uskomuksiin. Ehkä kysyt, miksi Vietnam taasen oli olennaisesti kehittyneempi: Syynä on hyvin pragmaattinen konfutselaisuus ja siihen liittyvien korkeata eetosta edustava mandariinijärjestelmä sekä kiinalainen käytännöllinen chan buddhalaisuus (jos kuningas ei kansalaisten mielestä ole hyvä niin kansalaiset ryhtyivät kapinaan tavoitteenaan lyhentää kuninkaansa pituutta pään mitalla, kuten Vietnamissa niin usein tapahtui). Siksipä Vietnamissa hallitseva poliittinen eliitti joutuu, ainakin sisäpoliittisissa kysymyksissä, kulkemaan alvariinsa varovasti sukkasillaan. Kambodzhassa tapahtuu vaikka kuinka poliittisia ja hallinnollisia väärinkäytöksiä eikä kukaan juurikaan puutu niihin millään tavalla – ei ennen eikä nykyäänkään. Kapinan perintöä ja traditiota ei maassa juurikaan ole ollut muutamaa 1800 luvulla tapahtunutta yksittäistapausta lukuun ottamatta (ja nämäkin kohdistuivat vieraisiin). - Jos kansa missä tahansa maailmankolkassa ryhtyy kapinaan keisaria vastaan, niin keisarin pitäisi olla tyytyväinen, kun hän on onnistunut kasvattamaan yhtenäisen kansan, joka pystyy puhaltamaan yhteen hiileen ja näin kestää suuremmatkin myrskyt. Sellainen kansa on tavoittelemisen arvoinen.
Kambodzhassa on tapahtunut valtavia sosiaalisia muutoksia kuluneen 100 vuoden aikana, ainakin ulkopuolelta katsottuna. Kuitenkin vielä tänään vaikuttavat normatiiviset ideat ihmisten välisistä suhteista, moraalista ja vallasta periytyvät ikivanhasta maatalousyhteiskunnasta. Jos haluamme yhtään ymmärtää tämän päivän Kambodzhaa niin väistämättä joudumme ottamaan näitä vanhoja traditioita, uskomuksia ja sosiaalista kanssakäymistä huomioon. Muutoin olisimme hämmästyksen tuuliajolla ymmärtämättä yhtään mitään.
Maa
Viisikymmentä vuotta ennen ranskalaisten saapumista vuonna 1863, Kambodzhan rajat eivät olleet piirrettynä mihinkään karttaan ohuilla viivoilla. Karttoja kun juurikaan ollut edes olemassa. Kambodzhan katsottiin olleen sen alueen, missä puhuttiin khmeriä tai kuningas oli antanut jonkun alueen virkamiehen hoidettavaksi. Maa oli kambodzhalaisille kokoelma kooltaan ja merkitykseltään vaihtelevia srukeja. Sruk, khmeriksi kirjoitettuna ភូមិ tai ប្រទេស, tarkoittaa selvällä suomenkielellä kylää tai seutua (seuraavassa khmerin kieliset merkit ovat translitteroitu latinalaisin aakkosin, kun varmaan khmerien koukerot ovat kovin vaikeita hahmottaa kylmiltään). Srukit ovat yleensä pienempiä kuin meille tutut provinssit, maakunnat ja läänit mutta suuremmat kuin (muinais-) pitäjät. Niihin kuului yksi tai useampi kylä tai kaupunki. Srukien koot ja merkitykset vaihtelivat paikasta toiseen.
Maan koko hieman vaihteli ajoittain, aina sen mukaan miten alueilla viljeltiin riisiä tai kaskettiin metsiä tai kun uusia kyläsiä perustettiin rajaseuduille ja vanhoja hylättiin. Silloiset kambodzhalaiset ymmärsivät maansa olevan suuren suuri muurien ympäröimä kaupunki, jonka ympärysvalli oli hieman C kirjaimen muotoinen. Muureissa oli muutama kuvitteellinen portti. Muuan kronikka asetti nämä portit seuraavasti: Mekongin yläpuolella oli Sambor, Tonle Sap järven pohjoispuolella Kompong Svay, Pursat lounaassa, Kampot rannikolla ja Chaudoc Vietnamia vastaan Mekongin suistoalueella. Nämä olivat myös ne paikat, mistä muukalaisarmeijat tunkeutuivat maahan. C kirjaimen aukeama osoitti Annamiten ylänköalueelle kun vuorten yli kukaan ei hyökännyt maahan.
Väestön koosta ei ole 1700 luvun lopulta ei ole kovin tarkkaa kuvaa. 1830 luvulla kun Kambodzha oli Vietnamin vasalli, tehtiin hieman väestönlaskentaa. Yhtenä syynä tähän oli osittain se, että siihen aikaan Kaakkois-Aasiassa keisarit eivät niinkään hallinneet maantieteellisiä alueita vaan ihmisiä, työvoimaa ja kaupantekijöitä. Oli siis tärkeää tietää kuinka paljon keisari oikeastaan hallitsi (kukaties omisti). Ranskalaiset laativat jonkinlaisen arvion heti saapumisensa jälkeen 1860 luvun lopulla verotietojen perusteella. Vertailtaessa kumpaakin laskelmaa keskenään saadaan tuloksena, että väestö oli jotakuinkin miljoona, joten C kirjaimemme sisäpuolella asusti n. 750 000 ihmistä vuonna 1840.
Väestö oli pääasiassa maaseutuväestöä: Kaupungit olivat kovin pieniä. Esimerkiksi suurimassa eli Phnom Penhissä eleli 1830 luvun alussa alle 25 000 asukasta, pääkaupungissa Udongissa ja sitä ympäröivissä kylissä noin 10 000, nykyisin toiseksi suurimmassa, siamilaisten 1830 luvulla uudelleen rakentamassa, kaupungissa Batambangissa 3000 asukasta. Maa oli siis voimakkaasti maatalousvaltio, jossa suurimmat väestökeskittymät olivat hieman syrjässä C kirjaimemme kuvitteellisista porteista. Tämä siksi, että valloittavat armeijat tulivat näistä porteista maahan ja väestö ei mielellään asustanut armeijoiden kulkureiteillä. Kukapa niissä haluaisikaan asustaa.
Valtaosa väestöstä olivat khmerejä, jotka elättivät itseään pienillä peltotilkuilla. Muinainen Angkor-imperiumi perustui pitkälle kehittyneeseen kastelujärjestelmään: kastelualtaisiin, patoihin ja kanaviin. Kaikki tämä kehittynyt teknologia oli hävinnyt, joten maa oli jo 1700-1800 luvun taitteessa koko Kaakkois-Aasian köyhin (kuten on vieläkin). Kastelujärjestelmän häviämisen ovat monet historioitsijat selittäneet siten, että Angkorin jälkeen ruokittavia suita oli vähemmän ja valtio organisaationa oli olennaisesti heikompi ja huonommin järjestäytynyt. Kun vertaa kuvauksia silloisen alueen kehittymättömyydestä (esimerkikksi David Chandlerin erinomaisesta A History Of Campodia teoksesta) Maailman Pankin raportteihin niin syytkin köyhyyteen ovat lähes samat: Pienet peltotilkut, riittämätön lannoitus, keinokastelun puute, pienet sadot, markkinoiden kehittymättömyys ja lajikkeiden yksipuolisuus sekä kuninkaaseen saakka ulottunut korruptio.
Väestö eleli suurin piirtein kädestä suuhun, kovin suuria säästöjä ei juurikaan ollut missään. Talous oli hyvin pitkälle vaihtotaloutta ja rahaa käytti vain hovi korkeimpine virkamiehineen. Mikään ei oikeastaan ole kehittynyt 200-vuodessa. Paitsi rahan käyttö (ja sekin dollareina rielin sijaan) ja maan ryövääminen eliitin käsiin. Nämä ovat olleet ehkä merkittävimmät kehitystrendit. Jälkimmäinen väite on sikäli perusteltu, että 1800 luvun alussa ei juurikaan esiintynyt maalordeja eivätkä korkeimmatkaan virkamiehet omistaneet yleensä muutamaa hehtaaria suurempia tiluksia.
Maassa asui jonkin verran kiinalaisia ja näiden jälkeläisiä, jotka huolehtivat kaupankäynnistä. Ulkomaankauppa oli tiukasti Vietnamin ja Siamin kontrolloimaa ja vähäistä. Ulkomaankaupan vähäisyys osittain johtuu siitä, että vietnamilaisia tai muita ulkomaalaisia ei juurikaan asustanut Phnom Penhin tärkeässä vientisatamassa. Jos joku halusi matkustaa maahan 1800 luvun alussa, niin siihen vaadittiin vietnamilaisten virkamiesten lupa.
Muina ryhminä maassa asui myös kourallinen portugalilaisia, jotka olivat saapuneet 1600 ja 1700 luvulla. He toimivat pääasiassa tulkkeina hovin ja ulkomaailman välillä. Karjakauppaa, kaupallista kalastusta ja kudontatöitä hoitivat yleensä Malesiasta tai Jaavalta saapuneet muslimit sekä laajemmissa mitoissa Champasta saapuneet maahan muuttajat. Lopulta merkittävä vähemmistöryhmä oli pohjoisessa asustavat Kui ihmiset, jotka sulattivat malmista rautaa. Näin he olivat toimineet jo Angkorin imperiumin aikana ja menettelyt olivat lähes samanlaisia: hyvin pienimuotoisia takapihasulattoja. Mitään suuria rauta masuuneja ei ollut olemassa. Sikäli kumma kun näitä oli Euroopassa jo aivan Rooman vallan aikana. Maassa asui vain muutama vietnamilainen. Ranskalaisten kolonialisoitua maan vietnamilaisten ja kiinalaisten osuus kasvoi merkittävästi.
Lähellä C kirjaimemme kuvitteellisia portteja asui muutamia metsäläisheimoja kuten Porr, Stieng ja Samre omissa eristetyissä srukeissaan. He korjasivat metsän sadon, monarkin pääasiallisen tulolähteen ja merkittävän ulkomaankaupan perustan. Kiinalainen ja japanilainen huonekaluteollisuus himoitsi tuoksuvaa kambodzhalaista ruusupuuta.
Teollisuustuotanto oli melko vähäistä ja kehittymätöntä. Sellaiset tuotteet kuten pronssi, posliini ja aseet olivat tuontitavaraa. Lieneekö tämän päivän Kambodzhan maatalouden vähäinen koneellistuminen peruja jo näiltä ajoilta: Ei ole ollut historiallista perintöä teollisuustuotannolle ja koneiden kehittämiselle. Insinööritaidolle ei ymmärretty olevan kysyntää. Miten sitä voisikaan olla kun maa eleli kohtalaisen isoloitua elämää kaukana maailman teollisesta vallankumouksesta.
Vietnamin keisari Minh Mang kirjoitti 1834 Kambodzhan olevan todellinen barbaarinen maa, koska ”ihmiset eivät tiedä oikeata tapaa kasvattaa ruokaansa. He käyttävät kuokkaa ja hakkua mutteivät härkiä. He kasvattavat riittävästi riisiä saadakseen kaksi ateriaa päivälle, mutteivät tiedä miten varastoida riisiä hätätilannetta varten”.
Yhteiskunta ennen ranskalaisia
Yhteiskunta oli siis pääasiassa melko kehittymätön maatalousvaltio, jossa pääosa ihmisistä asustivat kylissä. Karkeasti luokiteltuna kyliä oli kolme eri tyyppistä. Suurimmat kylät eli kompongit ovat saaneet nimensä Malesian kielestä tarkoittaen laskeutumispaikkaa. Lähin vastaavuus Suomessa voisi olla ehkä kauppala, varsinkin kun kompongissa oli usein myös markkinat. Ne sijaitsivat yleensä sellaisen vesiteiden varsilla, joihin voitiin saapua laivalla tai veneellä. Vielä tänään etuliite kompong esiintyy monissa paikan nimissä kuten Kompong Svay tai Kompong Som. Näissä asusti kaksi - kolmesataa ihmistä, joskus enemmänkin. Niissä saattoi asustaa yhden tai useamman kylän tai koko srukin päällikkö, virkamies, chaovay sruk, apulaisineen. Hän toi kuninkaan valoa (kuten verot) maalaisten pimeyteen. Kompongit olivat usein yhteydessä saman vesitien varrella oleviin muihin kompongeihin, pääkaupunkiin ja hoviin. Kaupankäynnin, matkustamisen ja huhupuheiden kautta kompongin asukkailla oli jonkinlainen tietämys tapahtumista muualla. Heidän maailmankuvaansa selvästi kuului jo käsite kansakunta ja kuningas. Vaikka kuningas operoi aivan toisella (abstraktilla) tasolla kun he itse. Kuitenkin hän oli kyläläisten mielissä reaalinen vaikkakin etäinen, varsinkin jos kuninkaan edustaja chaovay sruk sattui elelemään kylässä.
Toisen tyyppiset kylät muodostuivat kompongin ympärille; säteittäisesti levittäytyvät riisin viljelykylät. Nämä olivat olennaisesti pienemmät kuin kompongit. Talot olivat siroteltu vähän sinne sun tänne ilman varsinaista asemakaavaa yleensä jonkin sortin luostarin, watin, ympärille. Kylät olivat yhdistetty muuhun maailman monella tavalla; yleensä kompongin, luostarin, watin, tai juhlien kautta. Keskeisinä tapahtumana ulkomaailman kanssa oli kaupankäynti, vaihtotaloutena toisaalta maataloustuotteiden ja toisaalta kankaiden, suolan ja metallin välillä. Kuivana kautena luostarin munkit vaelsivat muualle ja toivat palatessaan uutisia ja muita selvityksiä maailman tapahtumista. Lopulta kylissä vieraili monesta eri syystä myös virkamiehiä silloin tällöin. Yleensä he saapuivat hakemaan ylijäämäriisin veroina ja muina maksuina sekä noutamaan nuoria miehiä sodankäyntiin. Asukkaiden mielestä nämä olivat harmillisia kansalaisia, joihin on syytä suhtautua epäluuloisesti ja pidättyväisesti.
Kolmas kylätyyppi muodostui erämaissa, preissa, ja näiden takana olevista piilossa olevista pikkuruisista taajamista. Asukkaat olivat melko sivistymättömiä, lukutaidottomia ja toisinaan suorastaan villejä mutteivät kuitenkaan moraalittomia raakalaispakanoita. He eivät olleet buddhalaisia juuri millään tavalla vaan harrastivat jonkinlaisia animistisia uskontoja. He puhuivat läheisesti khmeriin kuuluvia kieliä eivätkä olleet millään tavalla lojaaleja kompongeille, pääkaupungille tai kuninkaalle paitsi jos heidät pakotettiin siihen. Prei kyliin usein hyökättiin, kun niistä saatiin hyviä orjia työntekijöiksi muualle. Kylien lukumäärä ja merkitys ei ollut millään tavalla vähäinen kuten helposti saattaisi kuvitella: Pikkuruisia erämaakyliä siroteltuna harvakseen sinne tänne. Päinvastoin ne olivat tärkeitä kun valtaosa maan pinta-alasta oli, villiä erämaata, preita. Kylät olivat monarkin taloudelle hyvinkin arvokkaita, kun niissä harrastettiin metsänhakkuuta. Hakatut puut muodostivat leijonan osuuden maan vähäisestä ulkomaankaupasta. Heidän poliittinen lojaliteettinsa oli kuitenkin suuntautunut toisiin samassa preissa oleviin kyliin eikä suinkaan millään tavalla kuninkaaseen tai valtioon. Näissä muissa kylissä kun puhuttiin samankaltaisia kieliä ja harrastettiin vastaavanlaisia animistisia riittejä, tavallaan he olivat samalla tasolla. Olivat lojaaleja vertaisiinsa.
Hallinto osana sosiaalista struktuuria
Miten tällaista kyläkeskeisiä yhteiskuntaa sitten hallittiin? Miten niissä järjestettiin yhteisiä töitä ja valtasuhteita? Siinäpä pulma. Kun ranskalaiset saapuivat, niin monet kirjoittajat totesivat, ettei maassa ole hallintoa laisinkaan. Eräskin kirjoittaja totesi hallinnon olleen madon syömä jäte (”worm eaten debris”). Kylissä suhtautuminen ulkopuolisiin ja valtioon oli sporadista, hajanaista ja epäystävällistä toisinaan suorastaan vihamielistä. Kyllissä esiintyvät ja kylien väliset riidat ratkaistiin jonkinlaisen sovittelun kautta eikä niinkään lain avulla. Vihanpito saattoi kyteä vuosia. Samoin yhteisiä töitä kuten luostarin rakentaminen, juhlien järjestäminen, teiden rakentaminen ja jonkinlaisten (alkeellisten) vesivarastojen luominen tehtiin sosiaalisten keskinäisten sopimusten kautta talkootyönä. Tämä siksi, että ei juurikaan esiintynyt valtiojohtoista muodollista organisaatiota tehtävien ja valtasuhteiden järjestämiseksi.
Kylien valtiojohtoinen hallinta olisi kieltämättä ollut hankalaa kun usein etäisyydet kompongiin, lähimpään virkamieheen tai kylien kesken saattoi olla useammankin päivän tiettömän matkan päässä.
Kyläläisten identiteetti muodostui ei niinkään jäseninä kansakunnasta vaan jäseninä omassa kylässä. Monet kylät, erityisesti prei-kylät, olivat usein omia isoloituja yksiköitä, joiden historia muodostui auringon vuosikierron, siihen liittyvien juhlien ja uskonnollisten riittien mukaan. Peltojen ulkopuolella avautui prei, joka kuhisi villejä eläimiä, malaria moskiittoja, käärmeitä ja muita vihamielisiä otuksia sekä kuolleiden henget. Prein toisella puolen, jonne kyläläiset harvoin matkasivat, oli kompong, pääkaupunki ja hovi. Näin kyläläiset elivät omaa kyläkeskeistä elämää mahdollisimman kaukana muusta maailmasta ja kansakunnasta. Kyliin oli valittu johtajaksi, yleensä seremonianalisia tehtäviä varten tai suhteiden luomiseksi harvoin vieraileviin korkeampiin virkamiehiin ja läheisiin kyliin jokin vanhempi mieshenkilö. Kyläläiset itse valitsivat johtajansa käyttäen erilaisia kriteereitä kuten viljelytaitoa, reiluutta, lukutaitoa tms. Näin keskusjohdolla ja valtiokoneistolla ei juurikaan ollut sijaa oikeastaan muualla kuin kompong kylissä, kaupungeissa ja hovissa.
Sosiaaliset suhteet Kambodzhassa, kuten monissa muissakin Kaakkois-Aasian kansoilla, ovat hyvin hierarkkiset. Kukaan ei ole toisen kanssa yhtäläinen. Esimerkiksi perheen sisällä sijainti sosiaalisessa järjestysasteikossa riippuu voimakkaasti syntymäjärjestyksestä ja sukupuolesta. Perheen ulkopuolisen asema riippuu taasen mutkikkaasta kombinaatiosta, jonka elementteinä ovat mm. ikä, sukupuoli, vauraus, poliittinen asema (valtiokoneistossa) ja uskonnosta. Seikka näkyy jo khmerin kielessä. Esimerkiksi kielessä ei esiinny ”sinä”-pronominia, vaan pronominin valinta riippuu puhujan kuulijan keskinäisestä suhteesta. Tietyt verbit muuttuvat sen henkilön mukaan joka suorittaa teon. Esimerkiksi ”syödä”-verbi (pistää jotain suuhunsa nielläkseen sen) on erilainen, onko kyseessä kuningas, munkki, vanhempi kunnioitettu henkilö vai henkilö, jolla on samanlainen sosiaalinen status kun kertojalla, lapsi tai eläin jne. Vertaa esimerkiksi Saksan kielen essen (syödä, ihminen) ja fressen (syödä, eläin) eroa.
Monet viisaat kulttuuriantropologit pohtivat kysymystä miten monet asiat tulevat tehtyä kun tapahtuma ohittaa formaalit organisoidut rakenteet. Heidän mielestään kyläyhteisön sosiaalisessa kompleksisessa rakenteessa voidaan erottaa käsitteinä samankaltaisuus (kinship), ystävyys (friendship) tai patruuna-asiakas (patron-client) suhteet. Tarkkaan katsoen samankaltaiset mekanismit ohjaavat myös vahvasti moderneja yhteiskuntia täydentäen institutionaalisia, byrokraattisia ja lain kirjaimeen perustuvia rakenteita. Mutta moderneissa järjestäytyneissä valtioissa nämä suhteet ovat muita rakenteita täydentäviä kun taasen 1700 -1800 luvun Kambodzhassa taasen ei. Koska formaaleja organisatorisia rakenteita läpi koko yhteiskunnan ei esiintynyt. Yhteiskunta ei ajautunut kuitenkaan järjestäytymättömään anarkiaan juuri näiden kompleksisten sosiaalisten äidinmaidosta opittujen rakenteiden vuoksi.
Vaikka hallinto oli ohut tai jopa olematon niin Kambodzhassa vallitsi jonkinlainen systemaattinen, kompleksinen ja sosiaalinen patruuna järjestelmä. Tässä ihminen heijasti oman itsensä, identiteettinsä ja statuksensa henkilöön, patruunaan, johon hän liittyi. Struktuurit muodostuivat hieman samalla tavalla kuin menneinä aikoina Suomen maaseudulla talollisen perhe ja kaikki työntekijät, olivat ”alisteisia” isäntään, patruunaan. Esimerkiksi emäntä ei ollut itsenäinen vaan aina suhteessa puolisoonsa, rengit isäntäänsä ja piiat emännän kautta isäntään. Perheenjäsenten suhteet isäntään olivat enemmän tai vähemmän ystävyys (friendship) suhteita kun taasen muilla vahvasti patruunakeskeistä. Talojen väliset suhteet yhteisten töiden tekemiseksi perustuivat usein ystävyyteen tai samankaltaisuuteen, talkootöinä. Erityisen vinot, alisteiset, suhteet olivat mäkitupalaisilla, maattomilla patruunan työntekijöillä. Torppareilla tilanne oli jonkin verran parempi, suhde oli kuitenkin velkaorjuus (torpparin maat olivat talon omistuksessa). Lampuoteilla tilanne oli jossain määrin kaksijakoinen: Omistamalla omilla mailla hän ei ollut täysin alisteinen patruunaan (kartanoon) mutta toisaalta oma taloudellinen hyvinvointi riippui voimakkaasti kartanon halusta vuokrata maata. Informaalisesta torpparilaitoksesta tuli formaali järjestelmä osaksi suomalaista yhteiskuntaa kun 1909 uusi maavuokralaki edellytti kirjallisten vuokrasopimusten olemassaoloa, patruunamekanismista tuli juridinen. Koko torpparilaitos lakkautettiin Suomessa heti itsenäisyyden alussa 1918, laitokseen liittyvien ongelmien (kuten mahdollisuus kehittyä maaorjuudeksi) vuoksi. Toinen syy oli siinä, että torpparilaitoksen arveltiin olevan osasyynä kansalaissotaan. Torppareille annettiin mahdollisuus lunastaa maat omiksi.
Eric Wolf artikkelissaan ”Kinship, Friendship and Patron-Client Relations in Complex Societes” (teoksessa The Social Anthropology of Complex Societes, London 1966) esitti, että patruuna-kuluttaja suhteessa pitää aina yhden yksilön (patruunan) olla erityisasemassa kuluttajaan nähden. Tilanne on ystävyyssuhteiden kannalta katsottuna vahvasti epäbalanssissa, missä yhdellä yksilöllä, patruunalla, on merkittävä kyky antaa palveluita ja saada hyödykkeitä ja tarvitsemiaan palveluita (kuten työsuorituksia) vastalahjaksi. Wolf kutsuu tilannetta ”lop-sided friendship”, vinoksi ystävyydeksi.
Kambodzhassa tällainen oman statuksensa identifiointi jonkun henkilön suhteen patruuna-asiakas järjestelmänä oli systemaattinen sosiaalinen järjestely, joka rummutettiin kunkin kansalaisen mieleen jo varhaisessa lapsuudessa. Se oli kuten em. David Chandler kuvasi: ”This identification located them for the moment at a particular, but by no means fixed point in a flexible set of dyadic relationships extending downward from the king and the sangha through the graded bureaucracy of the capital and kompong to the villages and past them to the landless debt-slaves and minority peoples living literally at the edges of the state”.
Kambodzhassa kun tietyn henkilön paikka oli suhteellisen turvallinen, niin hakeutuu heikommassa asemassa oleva henkilö tarjoamaan hänelle uskollisuutta ja hyödykkeitä vastineeksi. Yhteisön toimintaa tavallaan ruokki palveluiden ja suojelun jatkuva keskinäinen vaihto. Kylien tapauksessa nämä suhteet muodostuivat vanhimpaan tai onnekkaimpaan kylän jäseneen, rosvojoukon päällikköön, munkkeihin paikallisessa watissa, luostarissa, pyhiin miehiin tai hallituksen virkamiehiin. Patruuna suhteet ovat aina henkilökohtaisia sopimuksia asiakkaan ja patruunan välillä tietyssä sosiaalisessa tikapuujärjestelmässä. Vastaavasti patruunalla oli ylempänsä, omat super patruunansa. Hierarkia oli pyramidimainen ja jatkui aivan kuninkaaseen saakka.
Suhteet saattoivat vaihtua ajan mukaan eivätkä aina olleet kiinteitä. Asiakas saattoi luopua yhdestä patruunasta ja hakeutua toisen patruunan luokse ja hänellä saattoi olla useitakin patruunoita riippuen mitä palveluita kultakin voi saada ja mitä hän kullekin joutuu luovuttamaan. Patruunat voivat myös nousta tai kaatua sen mukaan millainen tuuri heillä käy vallan tikapuissa. Siksi patruuna suhteet, varsinkin kaupungeissa, saattoivat toisinaan olla dynaamisia ja vaihdella ajallisesti.
Kaupungeissa, missä ei enää kasvatettu omaa ruokaa muodostuivat patruuna-järjestelmä – selvä se – tärkeämmiksi ja olennaisesti mutkikkaimmaksi. Sillä, että jollakulla oli patruunansa ja tällä asiakkaansa liittyy läheisesti kykyyn selviytyä 1800 luvun kaupungeissa. Maaseudulla ihmisillä oli joltisetkin mahdollisuudet kasvattaa omaa – tosin niukka – ruokaa, mutta kaupungeissa ei enää. Siksi patruunajärjestelmä muodostui ensiarvoisen tärkeäksi. Ihmisillä, joilla oli mahdollisuus päästä vallan lähteille, oli monta seuraajaa ja niin monta orjaa kuin vain oli mahdollista hankkia. Monissa tapauksissa nämä miehet ja naiset olivat sopineet velkasuhteen patruunansa kanssa ja käyttivät lopun elämänsä velkasuhteen työstämiseen pois. 1800 luvun Kambodzhassa velkaorjuus patruunan suhteen oli levinnyt hyvin laajalle, mutta toisaalta tämä orjuus, vino ystävyys, oli monesti vapaaehtoista ja tuloksena monista vaihtoehdoista. Monet orjuuttivat itsensä patruunaan vapaaehtoisesti suojellakseen itsensä muiden ahneudelta.
Ranskalaisille oli hyvin vaikea käsittää moista epäformaalia patruuna systeemiä kun he sekä kotimaassaan että konfutselaisessa Vietnamissa olivat tottuneet byrokraattiseen, selkeään lain kirjaimeen tai konfutselaiseen perintöön perustuvaan valtiokoneiston olemassaoloon. Koneistoon, joka kontrolloi poliittisia ja taloudellisia menettelytapoja ja maan hallintoa.
Kuten tuli mainittua tällaisen sosiaalisesti kompleksisen järjestelmän vilpittömyys ja pysyvyys opetettiin kansalaisille jo varhaisessa lapsuudessa luonnollisena tapana toimia. Khmerin kielessä esiintyy lukuisia sanontoja ja sloganeita joissa korostetaan yksilön avuttomuutta ja jokaisen pitäisi hyväksyä valtasuhteet sellaisena kun ne vain ovat. Patruuna-asiakas suhteet olivat heille luonnollisia suhteita kummallakin puolella. Eräskin slogan sanoo ”Rikkaan pitää suojella köyhää aivan kuten vaatteet suojelevat kehoa”. Professori Judy Ledgerwood esseessään: ”Understanding Cambodia: Social Hierarcy, Patron-Client Relationships and Power” esitti järjestelmän moraalisen perustan olevan Buddhalaisessa ansioiden, karman ja dharman dogmeissa. Johtaja on syntynyt edulliseen asemaansa koska hänellä karman lain mukaan on aikaisemmissa elämissä ollut merkittäviä ansioita. Johtajan (patruunan) pitää täyttää oma dharmansa eli toteuttaa oma ennalta määrätty velvollisuutensa olemalla reilu ja oikeudenmukainen johtaja. Tämän vuoksi hän jakaa eteenpäin hyvää ja luo turvaa niille, jotka ovat hänen huolehdittavanaan. Johtajana aseman vaihtelu hierarkiassa voidaan siis selittää vaihteluna hänen karmassaan. Ansiot (tai ansiottomuus) aikaisemmista elämistä voi ilmaantua äkisti ja henkilön status näin voi kasvaa tai hävitä yhtä äkkiä. Khmerien kansantaruissa tällainen statuksen muuttuminen on yksi keskeinen teema: Köyhä voi nousta hovin jäseneksi ja rikas voi alentua palvelijaksi. Näin koko patruunajärjestelmän syvät juuret ammentavat ravintonsa Intian maaperästä.
Vaikka patruuna järjestelmä on sangen tehokas sellaisissa tapauksissa, missä varsinaista muodollista organisoitua menettelyä ei esiinny, niin sillä on kuitenkin ilmeiset riskinsä: Se voi helposti johtaa korruptioon. Patruuna myy rajallisia palveluksiaan eniten tarjoavalle. Nykyisen Kambodzhan hurjaakin hurjemman korruption historialliset ja henkiset juuret ovat varmaankin laajalle levinneessä patruunajärjestelmässä.
Miksi ihmiset suostuivat tällaisiin patruunajärjestelmään? Välttämättömyyden pakosta – kuinkas muutenkaan. Ihminen, jolla ei ollut omaa patruunansa (patruunoitaan) oli tavallaan vapaata riistaa muille, oli lainsuojaton. Lainsuojaton jo siinäkin mielessä, että lakeja ei juurikaan ollut eikä lain valvojiakaan. Ei esiintynyt mitään yleisesti hyväksyttyä moraalikoodistoa kuten konfutselaisuutta eikä varsinaista kirjoitettua lakiakaan. Suhteellisesti takapajuisessa ja lukutaidottomassa yhteiskunnassa ihmiset eivät myöskään pystyneet organisoitumaan kapinaan omien elinolosuhteiden parantamiseksi. Sitä paitsi patruuna monissa tapauksissakin pyrkisi vastustamaan kapinaa, joten järjestelmä oli hyvin itseruokkiva ja sisäänpäin lämpiävä.
OKYA järjestelmä
Vaikka patruuna-asiakas suhteet pitkälti säätelivät kambodzhalaisen maanviljelijän ja kaupunkilaisen elämää, niin valtakuntaa hallitsi myös kuningas ja tämän formaali virkamiehistö, okyat. Kuningas oli kansalaisille hyvin etäinen. Harvat olivat hänet nähneet ja käsitys hänestä perustui pikemminkin mytologioihin kuin kokemukseen. Monet uskoivat hänen voivan vaikuttavan säihin ja olevan viime kädessä ehdottoman oikeuden jakelija silloin kun hän oli paikanpäällä (usein kuningas oli maanpaossa). Virkakoneiston kanssa viljelijä joutui korkeintaan tekemisiin satunnaisten veronkerääjien ja armeijan rekrytoijien kanssa. Kambodzhalla ei ollut säännöllistä armeijaa, joten rekrytoija oli harvinainen vieras, saapui silloin kun joko Vietnam tai Siam ahdisti maata.
Maanviljelijälle ehkä läheisin virkakoneistoon kuuluva oli kompong-kylissä elelevä chaovay sruk. Tämä yleensä pyrki samankaltaistumaan viljelijöiden kanssa. Leimallisesti hänessä näkyi usein kaikki kolme antropologien kuvaamat suhteet, pyrkimys samankaltaisuuteen kyläläisten kanssa, laajentamaan ystävyysverkkoaan ja olemalla usein patruuna. Hänen vaimonsa olivat usein miten paikallisia tyttöjä, hän osallistu paikallisiin riitteihin ja juhliin. Asui yksinkertaisissa taloissa ja rahoitti luostarin juhlia. Hän jakoi kyläläisten kanssa ruat, maagiset uskomukset ja epäluulot muista virkamiehistä ja ulkopuolisista. Hän pyrki siis mahdollisuuksien mukaan lyhentämään sosiaalista etäisyyttä kyläläisiin. Tämä siksi, että paikallisilla oli syvä epäluulo kaikkiin vieraisiin ulkoa tulleisiin. Kuitenkin hän oli avustajineen kuninkaan ja valtion paikallinen edustaja, ehdoton auktoriteetti.
Vietnamissa hallinnon korkeimmat virkamiehet oli pitkälle organisoitu kiinalaisen mallin mukaan mandariinijärjestelmäksi. Mandariiniksi pääsy edellytti hyvin suoritettuja opintoja, suosittelijaa ja sopivaa korkeaa moraalista eetosta heijastavaa käytöstä. Kambodzhalaiselta virkaveljeltään okyalta ei oikeastaan vaadittu samaa.
Okyoihin kuului kuninkaan oma pääkaupungin virkamiehistö kuten myös mainitut chaovay srukit. Täsmällistä lukumäärää on hieman vaikea arvioida. Mutta ranskalaisten saapuessa heitä oli likimäärin pari sataa. Näillä oli lähes 800 eri titteliä ja virkanimikettä. Tosin suurinta osaa ei käytetty laisinkaan ja samallakin okyalla saattoi titteli vaihtua ajoittain. Esimerkiksi kuninkaallinen norsujen hoitaja yks kaks olikin armeijan komentaja 1817. Samoin valtakunnansalista huolehtiva virkamies johti 1818 Bangkokiin neuvotteluihin lähetettyä valtuuskuntaa. Lähes kaikki muu paitsi se, että okyat nimitti kuningas, oli muuttuvaa. Toisinaan nimike sisälsi arvon, toisinaan se kuvasti selvää tehtävää. Jotkut tittelit olivat liitetty tiettyyn srukiin toiset taasen eivät. Mikään tehtävä ei ollut kovin kiinteä. Suosiossa oleville henkilöille annettiin tehtävä ja epäsuosioon joutuneilta poistettiin tehtävä noin vain ykskaks, ad hoc. Suosion tikapuilla noustiin ja tipahdettiin nopeasti. Kuninkaan määräys oli kuin kirves taivaasta.
Okyan titteliin usein liitettiin Palin tai Sanskritin kielestä johdettuja mainesanoja kuten ratna (jalokivi) tai verocana (loistava). Okyat saivat tittelinsä, sinettinsä ja ulkoiset aseman merkit (kuten virkapuvun, sidotun sateenvarjon jne.) kuninkaan kädestä upeassa seremoniassa, jossa kandidaatti esitti kuuliaisuuden valansa. Seremonian yhteydessä sekä myöhemmin, säännöllisin väliajoin, okyan odotettiin antavan lahjan kuninkaalle. Ranskalaiset maahan tulijat kuvailivat tällaista titteleiden ja lahjojen vaihtoa sanomalla Kambodzhan hallituksen olevan korruptoitunut, koska virat saivat vain korkeimman tarjouksen esittänyt. Kahdesti vuodessa okyat kokoontuivat kuninkaallisessa luostarissa juomaan ”kuuliaisuusvettä”. Vesi oli tuotu pääkaupunkiin kaikkialta maasta. Tällöin he toistivat kuuliaisuuden valansa. Jos ei kyennyt osallistumaan seremoniaan oli se käytännössä samaa kuin tekisi valtiopetoksen, josta pahimmillaan oli seurauksena se ettei tarvinnut enää käyttää hattua (kun pää oli poissa).
Okyan virka ei ollut millään tavalla perinnöllinen kuten ei myöskään ollut kuninkaan virkakaan. Kuninkaan kuollessa seuraaja valittiin muutaman mahdollisen kandidaatin joukosta. Näin menetellään vielä nykyäänkin. Okyan viran jatkuminen riippui kuninkaasta. Hän ylensi ja alensi okyat ja usein jakoi tehtävät. Tosiasiassa kuninkaan valta riippui siitä kuinka paljon alaisia hänellä oli ja kuinka uusi hän oli virassaan. Astuessaan virkaan tai palatessaan maanpaosta hän nimitti omat okyansa, usein niiden joukosta, jotka olivat auttaneet hänet pääsemään kruunuun käsiksi. Maantieteellinen etäisyys kuninkaasta srukin virkamieheen (chaovay sruk) vaikutti suuresti myös hänen valtaansa, tietyn tehtävän perusteelliseen toimittamiseen.
Kaikki okyat eivät suinkaan olleet hallinnollisia virkamiehiä vaan joukkoon kuului muusikoita, runoilijoita, buddhalaisuuteen ja eri taiteenlajeihin syvällisesti perehtyneitä viisaita miehiä. Kronikoiden mukaan monia luonnehdittiin kyvykkäiksi, kekseliäiksi ja urhoollisiksi. Poliittisen elämän epävarmuus oli kuitenkin merkittävä tekijä okyan virassa. Okyan velvollisuudet omaa patruunansa kohtaan (kuninkaaseen, kuninkaan ministeriin tai perheen jäsenesseen) usein peittivät toisensa ja usein taasen olivat ristiriidassa keskenään. Toisaalta kaikkialla vaanivat kilpailijat, seuraajien ja alaisten epäluotettavuus hidasti okyaa olemasta aktiivinen ja saamasta virrallista tunnustusta. Toiset okyat olivat joko liittolaisia tai mahdollisia vihollisia. Joten huomattava osa ajasta menikin näiden suhteiden järjestämiseen, juonitteluun kuten joku voisi sanoa. 1800 luvun Kambodzha ei ollut kovin byrokraattinen joten okyan viralliset tehtävät olivat melko vähäiset, ainakin silloin kun valtakunta ei ollut sotajalalla. Joten juonitteluihin riitti hyvin aikaa.
Kuninkaan omaan kabinetin jälkeen tärkeimmät okyat olivat tietenkin srukeissa asustavat em. chaovay srukit, valtion edustajat kompong kylissä. Näillä miehillä oli merkittävä valta ja vapaus. Heidän vallassaan oli verojen keräys omasta srukistaan ja heillä oli valta mobilisoida väkeä yleisiin töihin ja rekrytoida miehiä sodankäyntiin. Kerätessään veroja heillä oli pääsy kaikkeen sellaiseen ylimäärä riisiin mihin he vain kykenivät kahmimaan. Käytännössä heillä oli käytössään oma pieni armeija, joka saattoi suurimmissa srukeissa olla jopa kooltaan pari tuhatta miestä (levittäytyneenenä moniin kyliin). Tavallisesti armeija kuitenkin koostui muutamista henkivartijasta. Kun chaovay srukilla oli määräysvallassaan miehet ja riisi merkitsi sitä, että he valvoivat ja ohjasivat vallan tasapainoa koko kuningaskunnassa. Itse asiassa he toimivat yleensä yksilöllisesti kuin kollektiivisti ajaen paikallisia kahdenkeskisiä eikä niinkään kokonaisuuden etuja. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että kuningas saattoi luottaa toisiin chaovay srukeihin ja toisiin taasen ei. Valtakuntaan saapuvat vieraat armeijat huomasivat toisten srukien olevan ystävällismielisiä kun taasen toiset eivät olleet alkuunkaan.
Muutamat savoy srukit olivat tärkeämpiä kuin muut. Viisi näistä, ”kuninkaat kentällä”, sdac tran olivat arvoasteikossa muita korkeammalla. Heidän vastuullaan oli hallita useampaa srukia kerralla. Heillä oli hilpeänä oikeutena suorittaa teloituksia kun alemmilla srukien päälliköikllä, chaovay srukeilla, ei ollut. Näitä kentällä olevia varakuninkaita johti jonkinlainen pääministeri ta-la-ha. Pääministerin alaisuudessa taasen, kuninkaan kabinettiin, kuului oikeusministeri, palatsiministeri, puolustusministeri ja ulkomaankauppaministeri. Ministereiden menestys urallaan oli tiukasti sidoksissa kuninkaan menestykseen.
Lopulta vallan keskiössä oli kuningas ja hänen perheensä. Periaatteessa heitä saattoi olla satoja kun kuningas oli moniavioinen. Mutta 1800 luvulla erinäiset kuolemantapaukset ja sattumat rajoittivat heidän määränsä suuresti. Esimerkiksi 24-vuotiaana kuolleella kuningas Engillä ei ollut yhtään elossa olevaa veljeä ja vain 5 lasta (nykymittapuun mukaan hän oli kuitenkin kunnioitettavan puuhakas). Vanhin näistä, prinssi Chan, sai kruunun kun hän oli vain 6 vuotias. Kun hän kuoli 30 vuotta myöhemmin hän jätti jälkeensä 4 tytärtä eikä yhtään poikaa. Hänellä oli 4 veljeä (joista yksi kuoli nuorena). Veljet muuttivat Bangkokiin 1812, jossa he elelivät Chanin kuolemaan saakka 1835, joten Chan oli tuolloin ainoa elossa oleva miespuolinen kuninkaallisen perheen jäsen Kambodzhassa. Tietenkin tilanne oli Siamin hovin kannalta herkullinen kuninkaan veljet ja pontentiaaliset tulevat kuninkaat olivat tiukan kontrollin ja ohjauksen alaisia.
Kuningashuone ei ollut maassa perinnöllinen vaan kuningas valittiin (yleensä) miespuolisten perillisten joukosta. Tällainen valintamekanismi taasen johti faktionalismiin (kuppikuntien muodostumiseen) ja muihin juonitteluihin veljien välillä. Naapurit (erityisesti Siam) osallistuivat aktiivisti vehkeilyyn. Tämän vuoksi monilla okyoilla oli hieman hankalaa kun he olivat lojaaleja sekä kuninkaalle että heidän usein riitaisen perheen jäsenilleen.
On melko sanomatta selvää että mainittu patruuna ja okya järjestelmät muodostivat hedelmällisen maaperän korruptiolle. Kun kummatkin järjestelmät oli rummutettu kaikkien mieleen, niin korruptio on maassa myös luonnollinen tapa toimia. Tosin nykyaikana tapa on väärä ja hidastaa suuresti maan kehittymistä. Minkäs historialleen voi. Vai voiko?