… ja niin nousi nationalismi



Saapui toinen maailmansota kun ihmisillä ei ollut muutakaan tekemistä ja kykyä käsitellä omia stereotypioitaan ja ahdistuksiaan. Maailmassa oli kenties liikaa väärän värisiä, väärän kielisiä, liian avarilla alueilla asustavia, vääriä ajatuksia ajattelevia tai liian menestyneitä ihmisiä. Sodan jumala, Votan, ryhtyi päättäväiseksi kun edellisen sodan tulos ei ollut toisille kovin mieluinen. Niin maailma hukutettiin vereen, tuleen ja kyyneleihin. Euroopassa ja Aasiassa moukaroitiin kyliä ja kaupunkeja, siinä sivussa näiden asukkaita pieniksi sirpaleiksi. Niin pieniksi, että niitä hädin tuskin näki, paljain silmin. Isien vaivoin rakentama perintö murskattiin niin korjauskelvottomiksi palasiksi kuin insinöörit vain olivat keksineet olevan mahdollista. Niin se käy, ihmisten maailmassa yhä vieläkin.

Maailmansodan kiihko ei oikeastaan ulottunut Indokiinaan. Sen aika tuli myöhemmin paljon tuhoisammin kuin ei edes voitu edes kuvitella maailman palon aikana. Sota jatkuu vielä tänä päivänä myrkytetyin maiden ja suutariksi jääneiden pommien muodossa. Ainoa poikkeus missä sodan vimma ulottui Kambodzhaan oli Ranskan ja Thaimaan välinen sota, jossa kolmannes Kambodzhasta liitettiin Thaimaaseen.

Toinen maailmansota muodosti vedenjakajan ranskalaisten puuttumiselle Indokiinaan. Kaikissa alueen maissa maailma oli erilainen ennen vuotta 1939 ja vuoden 1945 jälkeen, kuten ranskalaiset saivat karvaasti kokea. Vuonna 1945 Kambodzhan itsenäisyys oli vain ajan kysymys. Sama nationalismin tuuli puhalsi englantilaisten hallitsemassa Burmassa (Myanmarissa) ja Malesiassa sekä hollantilaisten hallitsemassa Itä-Intian saaristossa (Indonesiassa). Emämaissa muutosta ei ymmärretty ja ruumiita oli jälleen mieletön määrä. Niin se käy, ihmisten maailmassa.

Merkittävin ero Indokiinan ja muiden maiden hallitsemien Aasian siirtomaiden välillä oli siinä, että sama isäntämaa hallitsi siirtomaataan sodan aikana eli Laosia, Kambodzhaa ja Vietnamia hallitsi japanilaisten hyväksymä Vichyn Ranska. Ranska säilytti asemansa tekemällä sekä suuria myönnytyksiä Japanille että mobilisoimalla salaisen poliisinsa purkamaan nationalistisia pyrkimyksiä (erityisesti Vietnamissa). Kambodzhassa ranskalaiset avasivat hallintoaan paikallisille virkamiehille ja liberalisoivat omaa siirtomaapolitiikkaansa. Itse asiassa ranskalaiset itse, liberalisointipolitiikallaan, loivat perusteet kambodzhalaisen nationalismin synnylle.

Vichyn hallintoa Indokiinassa johti vara-amiraali Jean Decoux. Vichyn hallinto oli kohtalaisen joustava kun he halusivat kaikin keinoin lepytellä japanilaisia ja pyrkivät hallitsemaan aluetta vähentyneen sotilaallisin voimin. Oikeastaan heillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin olla joustavia ja liberaaleja kun Vichyn Indokiina oli englantilaisten ja amerikkalaisten kauppasaarron sisällä. He eivät saaneet mitenkään kalusto- ja miehistöapua emämaastaan.  Olivat sotilaallisesti heikkoja ja virkamiehet halusivat pitää päänsä sekä virkansa japanilaisten valvovan silmän alla. Kun olivat päässeet pomon asemaan, niin vast'edeskin halusivat olla sitä. Esimerkkinä tästä politiikasta oli paikallisten virkamiesten vastuiden laajentaminen, palkkojen korotus, kasvattamalla kansallista identiteettiä ja organisoimalla paramilitääristä nuorisoliikkeitä. Nämä nuorisoliikkeet olivat monelle kambodzhalaiselle nuorelle, buddhalaisen sanghan ulkopuolella ensimmäinen kosketus perheen ulkopuolisiin ryhmiin.  

Sodanaikaisessa tapahtumien ketjussa nousee 5 tapahtumaa ylitse muiden ja joilla oli merkitys kambodzhalaisen nationalismin synnylle. Nimittäin ranskalais-thaimaalainen sota 1940 – 41, Norodom Sihanoukin kruunajaiset, ns. munkkien mielenosoitus heinäkuussa 1942, epäonnistunut aakkoston romanisointi 1943 ja lopulta japanilaisten vallansiirto maalliskuun 9 vuonna 1945. 

Franco-Thai sota


Hieman ennen toisen maailmansodan syttymistä thaimaalaiset ja ranskalaiset olivat käyneet neuvotteluita rajojen muuttamisesta sekä Laosissa että Kambodzhassa. Neuvotteluiden tulokset olivat vain vähäiset rajatarkastukset. Kun Ranska oli kaatunut 1940 Saksalle, katsoivat Thaimaalaiset kenraalimajurinsa pro-japanilaisen Plaek Phibul Songgramin hallituksen johdolla tilaisuutensa tulleen. Halusivat saada takaisin alueet, jotka he menettivät 1907 neuvotteluissa. Thaimaalaiset taisivat saada herneet nenäänsä aluelueluovutusten yhteydessä, vaikka kukaan ei oikein tiedä millä ilveellä ne alunperinkään olivat saaneet haltuunsa.  Syynä tähän katsantoon oli tietenkin se, että Ranskan sotilaallinen voima miehistön määrän ja kaluston suhteen oli kovasti heikentynyt, kun eivät saaneet täydennystä emämaastaan. Toiseksi Thaimaassa oli virinnyt irridentistinen nationalistinen, kenties fasistinen, suuntaus eli sellainen nationalismi, jossa pyritään valtamaan alueita itselleen naapureilta tai muualta.

Thait kääntyivät Ranskan hallituksen puoleen kysyen, voisivatko he saada nämä alueet takaisin. Tietty ranskalaiset kieltäytyivät. Sotahan siitä syntyi. Kävi kuten melkein oli arvattavissa etukäteen: maataistelut thait voittivat mutta kärsivät meritaistelussa suuria tappioita. Japanilaiset pakottivat ranskalaiset neuvottelemaan Thaimaan kanssa Tokiossa. Japanilaiset painostivat osapuolia neuvottelupöytään kun pelkäsivät suurempaa häpeää ja hämmennystä, josta taasen liittoutuneet voisivat saada hyötyä. Neuvottelujen tuloksena neljännes silloisen maan pinta-alasta eli  65 tuhatta neliökilometriä siirrettiin Thaimaalle 6 miljoonan piasterin pilkkahinnalla.


Kun thaimaa oli voittanut sotansa, kutsuivat he voitonjuhliin sekä Saksan että Japanin edustajat. Sodan suurin voittaja lopulta oli Japani kun he saivat kiristettyä suullisen lupauksen  Plaek Phibul Songgramilta aseellisesta tuesta kun he hyökkäävät englantilaisten hallitsemiin Malesiaan ja Burmaan. Hieman myöhemmin eli 8 joulukuuta 1941 Japanilaiset kuitenkin valtasivat Thaimaan.

Alueen hallinta jäi kovin lyhytaikaiseksi. Ranskalainen diplomatia sodan jälkeen vuonna 1946 sai thaimaalaisilta kiristettyä alueiden palautuksen takaisin ranskalaisen imperiumiin. Valttikorttina heillä oli veto-oikeus estää Thaimaalta YK:n jäsenyys.

Erikoista tässä sodassa oli se, että kaksi akselivaltioihin myötämieleisesti suhtautuvaa maata, Vichyn Ranska ja Thaimaa sotivat keskenään. Vähän kuin lasten välinen perheriita ja isä (Japani) pakotti sovintoon ettei riita olisi kuulunut naapurien korviin.

Maa-alueiden menetys suututti edesmenneen kuningas Sisowathin valtaistuimelle nousutta poikaa kuningas Monivongia niin paljon, että hän ei koko loppuelämänsä aikana tavannut yhtään ranskalaista virkamiestä eikä keskustellut ranskan kielellä kenenkään kanssa (mies kuoli toukokuussa 1941, eli ei joutunut elämään tuppisuuna kovin pitkään).

Hallitsevalle eliitille ja kuninkaalle kahakka muistutti siitä, että Ranska ei saamistaan korvauksista huolimatta kyennyt suojelemaan aluetta. Tavalliselle kambodzhalaisille kahakka muistutti siitä ettei Thaimaan hegemoniapyrkimys ollut mihinkään hävinnyt. Muistutti siitä, että kunniakkaan angkoriaanisen imperiumin tuhosi Siam 500 vuotta aikaisemmin. Lopulta Ranskan Indokiina sai muistutuksen siitä kuinka isoloituja emämaastaan he lopulta olivat.

Norodom Sihanouk


Monivong siis kuoli (kuten meille kullekin tulee ennemmin tai myöhemmin käymään). Tästäpä nyt syntyi pulma ranskalaisille. Erityisen pulmalliseksi asian teki pieni mahdollisuus dynastiseen nahisteluun, vieläpä melkein heti sotilaallisen häviön jälkeen. Olisihan tämä nahistelu voinut kehittyä kunnon riidaksi, jota ranskalaiset eivät nykyisessä tilanteessa oikein olisi voineet hallita.

Läpi koko 30 luvun Monivongin poika prinssi Monireth oli valmisteltu kruunun vastaanottajaksi. Toisaalta ranskalaiset virkamiehet itse suosivat Norodom 1:n pojanpoikaa prinssi Norodom Suramarittia. Mies oli naimisissa Monivongin tyttären kanssa.


Kambodzhan kuningasperheellä oli siinä määrin vähän tekemistä, että he käyttivät aikansa keskinäiseen kinasteluun ja nahisteluun. Näin oli aina tehty ja myös nytkin syntyi kinaa Norodomin ja Sisowathin sukuhaarojen välillä. Ranskalainen kenraalikuvernööri taasen kovasti suosi Suramaritin poikaa Norodom Sihanoukkia kruunun perijäksi. Sihanouk oli tällöin 19-vuotias lukiolainen Saigonissa.  Kenraalikuvernöörin syynä suosia Sihanoukia oli pyrkimys pienentää perheen Norodom ja Siasowath haarojen välistä kuilua. Lisäksi kuvernöörillä oli huoli Monirethin mahdollisista nationalisitisista pyrkimyksistä. Ei siis suosinut kumpaakaan pääkandidaattia vaan toisen perillistä. Kenties hän todennäköisesti katsoi Sihnoukin olevan enemmän muovailtavissa ja vähemmän itsenäinen kuin muut kandidaatit. Kaiken kaikkiaan sovelias kuninkaaksi kun oli kohtelias, ujo ja hieman arka. Hänen piti olla esikuva kansalleen helposti ohjattavissa, söpö kuin pieni halattava karitsa. Kun hän innostui hän aina sanoi "oh la la" gigatavalla äänellä. Tosiasiassa hän olikin pinnan alla tiikeri, jolla oli vahva oma tahto.



Nuori mies kruunattiin huhtikuussa 1941, jolloin hän joutui keskeyttämään lukio-opintonsa. Kukaan ei oikeastaan silloin uskonut, että hän kykenisi dominoimaan Kambodzhalaista poliittista elämää yli kuudenkymmenen vuoden ajan. Niin vain kävi. Hän osoittautui olevan hyvinkin itsenäinen ja päättäväinen. Välillä hän erosi kruunusta isänsä hyväksi (voidakseen hallita maataan siviilimiehenä) ja isän kuoltua jatkoi maan johtajana kuninkaan tavoin. Maa oli tällöin kuin monarkia ilman kuningasta. Myöhemmin erotettiin virastaan ja uudelleen kruunattiin kuninkaaksi. Mies joka oli kuningas, pääministeri, presidentti ja jälleen kuningas. Milloin oli rojalisti ja milloin kommunisti. Eipä taida kukaan muu koko maailmassa olla hänen kaltainen. Hänestä tulemme kuulemaan vielä monasti. Maailmanhistoriassa tuskin on olemassa toista käänteissään ja puheissaan yhtä vauhdikasta terävä-älyistä valtion päämiestä kuin mitä hän oli.

Narsistinen suurmies vailla vertaansa, joka teki omituisen persoonaalisen sekoituksen buddhalaisuudesta, sosialismista ja näennäisestä demokratiasta. Hän oli turhamainen, kiukutteleva showmies, joka nautti oman seksuaalisen menestyksensä rehentelystä (vielä pahempi kuin Silvio Berlusconi). Hän ei sietänyt toisinajattelua eikä kritiikkiä mitenkään. Hän oli, mielestään, korvaamaton maan aurinko. Hän ja vain hän kykeni ohjamaan Kambodzhaa oikeaan suuntaan. Nämä luonteenpiirteet heräsivät vasta 50 luvun alussa. Nimittämisen aikaan hän oli vielä hyvin kasvatettu kiltti lukiolainen. Ranskalaisten mieleen. 

Hän oli lyseossa loistava oppilas, taitava muusikko (soitti saksofonia) ja kunnostautui elämässään myös tekemällä 50 elokuvaa, käsikirjoittajana, tuottajana ja ohjaajana (ensimmäinen valmistui jo vuonna 1940 ja viimeinen 2006). Osa elokuvista oli dokumentteja osa taasen näytelmäelokuvia, kun kukaan ei kritisoinut elokuvia millään tavalla jäivät nämä kylläkin laadultaan melko keskinkertaisiksi. Saksofonin ja elokuvien lisäksi hän rakasti nopeita autoja ja kauniita naisia - kuten kuninkaan kuuluukin. Sekä aiheutti harmaita hiuksia amerikkalaisille kun ei halunnut olla heidän nukkensa.




Saadessaan kruunun hän ei ollut valmistautunut virkaan millään tavalla ja ensimmäisinä hallintovuosinaan hän työskenteli läheisesti ranskalaisten avustajien kanssa. Käytännössä hän joutui elämään kultaisessa häkissä jonkin sortin kotiarestissa. Alkuaikoina hän pyrki vahvistamaan asemaansa kansan parissa. Hänen toimintavapauttaan rajoittivat kuitenkin ranskalaiset neuvonantajat ja maahan asettuneet 8000 miehen vahvuiset japanilaiset joukot.  (Vielä tänä päivänäkään ei kukaan tiedä miksi japanilaisilla oli maassa näin massiivinen armeija. Todennäköisenä syynä oli ranskalaisten sotilaallinen heikkous ja japanilaisten lievät sympatiat joihinkin antikolonialistisiin liikkeisiin.)

Munkkien mielenosoitus


No hyvä. Japanilaiset tunsivat tiettyä (laimeaa) myötätuntoa nationalistisia liikkeitä kohtaan. Heillä kun oli sloganina: ”Aasia aasialaisille”. Iskulauseen kyllä huomasivat monet sivistyneet maailmaa seuraavat kansalaiset. Monet näistä olivat läheisesti tekemisissä buddhalaisen sanghan ja Nagara Vatta-lehden kanssa. Vuosina 1940 – 1942 lehden linjana oli antikolonialistinen ja pro-japanilainen. Näiden vuosien aikana ainakin 32 lehden numeroa sensuroivat ranskalaiset.  Kliimaksi saavutettiin lopulta vuonna 1942 ns. munkkien mielenosoituksessa. Antikolonialistit saivat karvaasti tässä huomata ettei japanilaisten tuki ollutkaan niin suurta kuin kuvittelivat.

Eräs munkki nimeltään Hem Chieu oli buddhalaisen sanghan keskeisiä vaikuttajahahmoja ja Pali kieleen keskittyneen koulun opettaja. Hänet ristiinnaulittiin anti-ranskalaisen salajuonen tekijäksi. Tämä siksi, että hän oli ehdottanut kambodzhalaisille sotilashenkilöille ympäripyöreän suunnitelman vallankaappauksen suorittamiseksi. Suunnitelmanpoikanen vuosi ranskalaisten korviin. Niinpä hänet pidätettiin yhden toverimunkin kassa heinäkuun 17. vuonna 1942.

Pidätys oli pöyristyttävä ja ennen kuulumatonta munkkitovereiden keskuudessa. Noin vain siviilivirkamiehet pidättävät pyhän miehen antamatta hänelle mahdollisuuden poistua luostarisääntöjen mukaisesti. Nationalistit ryhtyivät nyt keskustelemaan salaisesti japanilaisten kanssa tapahtuneesta. Neuvotteluissa he etsivät japanilaista sponsorointia eli henkistä, hallinnollista ja taloudellista tukea suunnitelulle mielebosoitukselle. Mielenosoituksen luonne piti olla antiranskalainen ja pidätetyn munkin tukeminen. Nagara-Vatta lehden perustajan Son Ngoc Thanhin mukaan jonkinlainen tuki tulikin Saigonin japanilaisilta virkamiehiltä. Mielenosoitus päätettiin pitää 20 heinäkuuta. 

Aamulla yli tuhat mielenosoittajaa, joista puolet oli munkkeja, marssivat Phnom Penhin katuja pitkin paikallisen korkeimman virkamiehen Jean de Lensin toimistoon, residenssiin. Mielenosoittajat vaativat Hem Chieun vapauttamista. Kulkuetta seurasi ranskalaiset, kambodzhalaiset ja vietnamilaiset poliisimiehet kuvaten heitä kameroillaan. Nagara Vattan toimittaja Pach Chhoeun johti innostuneena kulkuetta ja pidätettiin heti kun hän esitti vetoomuksen residenssissä. Parin päivän sisällä monia kuvattuja mielenosoittajia odotti pidätys. Pach Chhoeun tuomittiin kuolemaan. Tuomion muutti Vichyn hallitus elinkautiseksi. Son  Ngoc Than, yksi marssin suunnittelijoista, taasen piiloutui muutamaksi päiväksi Phnom Penhiin ennen pakenemistaan Thaimaalaisten valvomaan Battambangiin. Myöhemmin (1943) hänelle myönnettiin turvapaikka Tokiossa, jossa hän viettikin muutaman vuoden. Täältä hän kirjoitti kirjeitä tovereilleen Battambangiin pyytäen heitä pitämään nationalismin liekkiä yllä.

Opetuksena koko mielenosoituksesta oli, että kambodzhalaiset yliarvioivat japanilaisten tuen ja toiseksi aliarvioivat ranskalaisten ankaruuden. Ranskalaiset halusivat osoittaa heidän olevan pomoja alueella. Hem Chieu, kuten 1916 tapaus ja Bardezin murha päättyivät myöhemmin antikolonialistiseen kansanperinteeseen, jota hellittiin myöhemmin kun antiranskalainen mieliala kasvoi. Mitä tapahtui ex-munkille, Hem Chieulle? Hän kuoli sairauteen Poulo Condoren vankilasaarella vuonna 1943.

Aakkoston romanisointi


Yksi kansallistunteeseen syvästi vaikuttava tapahtuma oli khmerien aakkoston romanisointiyritys, khmerin kielisen tekstin kirjoittaminen latinalaisin aakkosilla. Kuten aikaisemmin tuli mainittua niin romanisointi onnistui kohtalaisen hyvin Vietnamissa, jossa kiinalaisvaikutteinen merkistö korvattiin latinalaisin kirjaimin. Esikuvana oli Portugalissa käytetty aakkosto. Uudistettu kirjoitusasu otettiin siellä virallisesti käyttöön 1918. Turkissa Kemal Ataturk pyrki romanisoimaan vanhan aakkoston niiden esikuvien mukaan, mitä Neuvostoliitossa entisissä Ottomaanien valtakuntaan kuuluvissa maissa oli tehty. Vastaavanlaisia romanisointeja oli myös tehty muualla maailmassa vaihtelevin menestyksin.

Niinpä ranskalaiset halusivat muuttaa khmerin kielen koukerot omikseen. Kovin suurta syytä tähän ei kuitenkaan olisi ollut kun merkistö on kohtalasien rajallinen ja lopulta helposti opittavissa. Khmerien aakkosto sisälsi 47 kirjainta, jotka oli johdettu keskiaikaisesta intialaisesta aakkostosta.

Aakkoston modernisointi tehtävä annettiin tunnetulle kielitieteilijälle Georges Coedesille. Tehtävä onnistuikin kohtalaisen hyvin kun siinä säilytettiin puhutun Khmerin foneettinen asu melko hyvin (päinvastoin kuin kiinan kielen modernisointi Pinyin tai Wade Giles ehdotuksissa). Paikallinen johtaja Georges Gautier piti uudistusta merkittävänä modernisointina kun khmerin kieli hänestä oli ”huonosti räätälöity puku”. Vieläpä hän oli sitä mieltä, että romanisoidun khmerin kielinen sanakirja jalostaa paikallisen väestön ajattelua ranskalaisen ajattelun suuntaan.

Tästäpä kyllä meteli syntyi. Erityisesti buddhalaisessa sanghassa nähtiin reformin hyökkäyksenä perinteiseen oppimiseen ja opiskelutapoihin. Monet tavalliset kambodzhalaiset taasen eivät katsoneet reformin olleen niin suuren loukkauksen. Ranskalaiset panostivat kovasti hienoon keksintöönsä ja uudistus otettiin käyttöön hallituksen julkaisuissa ja kouluissa muttei kuitenkaan uskonnollisissa teksteissä. Kun japanilaiset syrjäyttivät ranskalaiset myös Kambodzhassa kuten Vietnamissakin maaliskuussa 1945 niin ensitöikseen lopetettiin uudistus. Eikä sen koommin ole yritetty muuttaa aakkostoa. Näin kävi kuten monasti aikaisemminkin kun ranskalaiset pitivät jotain asiaa itsestään selvänä parannuksena, niin kambodzhalaiset taasen näkivät asian hyökkäyksenä heidän sivilisaation olennaiseen ja keskeiseen piirteeseen. Heille romanisointi olisi merkinnyt yhteiskuntaa ilman historiaa ja traditiota sekä olevan muutenkin lähes arvoton.

Japanilaisten vallansiirto ja poistuminen


Maaliskuun 9  vuonna 1945 japanilaiset tekivät vallansiirron koko Indokiinassa kuten Vietnam postauksissa jo pohdittiin. Ranskalaiset riisuttiin aseista ja ranskalaisilta virkamiehiltä poistettiin virat. Syynä tähän oli japanilaisten pelko liittoutuneiden maihinnoususta koko Kaakkois-Aasiaan, jolloin ranskalaiset saattaisivat vaihtaa puolta ja taistella heitä vastaan. Maaliskuun 13 Sihanouk vastasi japanilaisten esittämään muodolliseen kyselyyn Kambodzhan olevan itsenäinen ja vaihtoi maan ranskankielisen nimen Cambodge khmerin äänneasun mukaiseksi Kampuchea. Sihanouk julisti ranskalaisten kanssa tehdyt sopimukset pätemättömiksi ja lupasi maan tekevän yhteistyötä japanilaisten kanssa. Muina toimenpiteinä hän otti käyttöön Budhalaisen kuukalenterin ranskalaisten käyttämän Gregoriaanisen kalenterin sijasta sekä nimitti ministeriöt khmerin kielellä ranskan sijaan. Maan itsenäisyys oli tietty suhteellinen kun japanilaisilla oli voima ja valta.

Sitten japanilaiset antautuivat ja ranskalaiset englantilaisten avustuksella pikkuhiljaa valuivat takaisin. Tällöin Son Ngoc Thanh järjesti suppean kansanäänestyksen, jonka tuloksena 541 470 ääntä oli itsenäisyyden puolella ja 2 vastaan. Äänestys järjestettiin, jotta vastatulleiden ranskalaisten kanssa olisi ollut paremmat neuvotteluasemat. Syyskuussa Thanh ehdotti tovereilleen yhteistyötä vietnamilaisten kanssa ranskalaisten vastustamiseksi. Ehdotus ei saanut tuulta siipiensä alle kun maassa oli vahva antivietnamilainen ilmapiiri (jo 1700 luvulta lähtien). Monet tovereista jopa toivoivat ranskalaisten paluuta estääkseen pääministeriksi ylenneen Thanhin vallan kasvua. Lopulta kun ranskalaiset pidättivät miehen lokakuussa 1945 niin kukaan ei vastustanut sitä. Pidätys näyttää tullen miehelle yllätyksenä kun hän aamulla avasi uudelleen Sisowathin nimeä kanatavan lyseon, niin hän jo söi lounasta vankilassa Saigonissa.

Kun näin Thanh oli saatu pois näyttämöltä, käynnisti Shihanouk neuvottelut ranskalaisten kanssa. Monet heistä halusivat palauttaa samanlaisen tilanteen kuin mikä vallitsi ennen japanilaisten invaasiota. Lopullinen sopimus tehtiin vuonna 1946. Sihanouk näyttä pelanneen samanlaista peliä kuin isoisänsä Norodom 1 taatakseen sekä kruunun säilymisen että jonkinasteisen (tosin kehnon) itsenäisyyden.

Tässä 50 % itsenäisyydessä Kambodzha oli jäsenenä Indokiinan federaatiossa, joka oli melko samanlainen kuin sotia edeltävä Indokiina. Ainoana muutoksena oli siinä, että paikallisilla oli hieman enemmän vaikutusmahdollisuuksia. Toiseksi Kambodzha liitettiin Ranskan unioniin, johon kuuluivat kaikki siirtomaat. Heille taattiin kuningasvalta ja oikeus perustaa poliittisia puolueita ja jonkinlainen edustuslaitos muttei kuitenkaan suvereenia itsenäisyyttä eli ranskalaiset hallitsivat taloutta, puolustusta ja ulkoasioita. Toisin sanoen ranskalaiset korvasivat vain vuoden 1945 japanilaiset.  Näin oli, ranskalaisten tuleva presidentti, kenraali De Gaulle jo suunnitellut ollessaan maanpaossa maailmansodan aikana.  

De Gaulle ei kuitenkaan suunnitelmissaan ottanut huomioon, että aika oli toinen ja Indokiina toisenlainen. Nationalismin palo oli syttynyt ja kansalaiset janosivat itsenäisyyttä.

… ja jälleen ruumiita oli mieletön määrä. Niin se käy ihmisten maailmassa, yhä vieläkin.